Takaisin juttujen etusivulle
Homo anura
© 1999 Joonas Gustafsson

Sir Alister Hardy esitteli vuonna 1960 The New Scientist-lehdessä teoriansa, jonka mukaan ihmisen esi-isä olisi ollut semiakvaattinen apinalaji. Hardyn teorian mukaan ihminen oppi veden varassa pystyn etenemistavan, joka myös vapautti kädet muuhun toimintaan. Jatkoartikkelissaan Hardy pohti myös ihmisen palaamista takaisin vesielämään. Tässä tekstissä Hardyn ajatuksia on viety aimo askel eteenpäin, ja lopputuloksena syntyvä tulevaisuuden sammakkomainen ihmislaji, Homo anura on puhtaasti fiktiivinen olio. Se perustuu joihinkin tieteellisiin tosiseikkoihin, mutta myös pitkälti kirjoittajan mielikuvitukseen.

Kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta sitten maailmaa hallitsivat suuret matelijamaiset hirmuliskot. Kuudenkymmenen viiden miljoonan vuoden kuluttua maapalloa tulevat hallitsemaan sammakkomaiset, pienet vihreät miehet. Eivätkä nämä pystyasennossa kulkevat ihmissammakot ole tulleet pallollemme lentävän lautasen kyydissä, vaan ne ovat kehittyneet täällä nykyään jöötä pitävästä keskikokoisesta alastomasta apinasta.

Jo nykyään on nähtävissä monia merkkejä siitä, että ihminen on kehittymässä jatkuvasti sammakkomaisempaan suuntaan. Ihminen, kuten darvinistinen teoria sen opettaa, on kehittynyt kädellisistä, apinamaisista eläimistä. Ihmisen suurimpia eroja muihin kädellisiin nähden ovat karvattomuus ja hännättömyys, sekä se, että ihmisen takaraajat ovat pidemmät kuin eturaajat. Jos ihmistä näiden piirteiden valossa verrataan sammakkoon ja pikkuserkkuumme simpanssiin olemme ulkonäöllisesti jo nyt lähempänä sammakkoa, kuin simpanssia.

Muuttuva ihminen

Vaikka usein niin haluaisimmekin uskoa, emme ole kehityksen huippu, eikä evoluutio lopu meihin. Ajan ratas pyörii eteenpäin, ja kaikkien muiden lajien tavoin ihminenkin kehittyy edelleen paremmin olosuhteisiin sopeutuvaksi.

Ensimmäinen muutos liittyy lisääntymiseemme. Ihmisten aivojen tilavuus ja kapasiteetti ovat jatkuvasti kasvaneet, mikä juuri onkin johtanut ihmisen ylivertaisuuteen muihin eläimiin nähden. Ja tokihan tämän kasvun oletamme jatkuvan tulevaisuudessakin. Aivojen koon kasvaessa kasvaa myös pään koko. Tämä aiheuttaa sen pienen ongelman, ettei liian suuripäinen ihmislapsi mahdu äitinsä kapean lantionseudun läpi ulos kohdusta. Tämä ongelma ratkeaa helpoiten tekniikan avulla: keinohedelmöityksessä äiti jättää munansa kehon ulkopuolelle ja uros hedelmöittää sen siellä. Tulevaisuudessa tämä hedelmöittynyt alkio voidaan laittaa hyytelöön kasvamaan, eikä äidin tarvitse huolehtia vaivalloisesta raskaudesta, vaan pystyy käyttämään tämän ajan hyödyllisemmin. Aikanaan vauva sitten kuoriutuu hyytelön seasta ja on enemmän tai vähemmän valmis omaan itsenäiseen elämäänsä, kuten nuijapäät konsanaan kesäisessä lampareessa.

Toinen suuren pään tuottama ongelma on, ettei ohut kaula jaksa kannatella kovin suurta massaa. Onneksi evoluutio tässä vaiheessa alkaa lyhentää ja paksuntaa kaulanseutua siten, että lopulta se häviää kokonaan olemasta. Pää kiinnittyy suoraan ruumiiseen.

Suurin muutos ihmisen fyysisessä olemuksessa tulevien vuosimiljoonien saatossa tulee olemaan ruumiin koon pieneneminen. Perinteisestihän kaikki eliöryhmät maapallolla ovat pyrkineet kasvamaan aina vain suuremmiksi, kunnes niistä on tullut aivan liian suuria luonnon tarjoamiin realiteetteihin. Viimeksi näin kävi hirmuliskoille, ja seuraavaksi näin käy norsuille. Suurta massaa varten ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi tilaa ja ruokaa. Ihmiselle näin ei kuitenkaan tule käymään, sillä hän hallitsee ympäristöään paljon kehittyneemmin välinein kuin T-rex aikoinaan. Oma lajimme pystyy tehomaatalouteen, ryöstökalastukseen ja muihin tekoihin, joilla luonnosta otetaan irti kaikki mahdollinen. Samainen kehittynyt teknologia suojelee meitä myös muilta joukkotuhon aiheuttajilta, kuten meteoreilta ja kulkutaudeilta.

Emme siis katoa olemasta, mutta kokomme ei kuitenkaan voi kasvaa loputtomiin. Riistettyinäkään luonnonvarat eivät ole loputtomat ja vähitellen ihmislaji alkaa, tietoisesti tai sitä tiedostamatta, suosimaan pienikokoisuutta. Pieninikokoinen ihminen ei tarvitse niin paljon ruokaa eikä tilaa. Ja ajatelkaa enegriansäästöä, kun ajoneuvoista ja asumuksista voidaan tehdä pienempiä, ja siten käyttö- ja lämmityskustannuksiltaan edullisempia.

Jotta emme kokonaan jää muiden maapallolla elävien lajien jalkoihin, emme kuitenkaan voi pienentyä muurahaisen tasolle saakka, vaikka se olisikin kätevää. Olettaisin aikuisen Homo-suvun edustajan tuon kuudenkymmenenviiden miljoonan vuoden kuluttua olevan pituudeltaan jotakin viiden- ja seitsemänkymmenen sentin välillä.

Paluu vesistöön

Nykyäänkin ihmistä ja sammakkoa yhdistävää se piirre, että molempien tärkeimmät aistit ovat näkö-, kuulo- ja tuntoaisti. Monille muille nisäkkäille elintärkeä hajuaisti ei ole meille erityisen oleellinen, eikä sitä tarvittane tulevaisuudessakaan. Tämä johtaa ulkoisen nenän surkastumiseen.

Sen sijaan näkö kehittyy edelleen. Ulkoisesti tämä näkyy silmien suurenemisena. Ja koska katoava kaula vaikeuttaa pään kääntelyä, siirtyvät silmät vähitellen ylemmäs ja kauemmas toisistaan, jotta kerralla nähtävä näkökenttä laajenisi.

Kuten tunnettua suurin osa maapallon pinta-alasta on merien peitossa. Niinpä jatkuvasti populaatioltaan kasvavan ja enemmän elintilaa tarvitsevan ihmislajin onkin sopeuduttava osittain vedessä elämiseen. Merien pintavesissä on lisäksi valtava ruoan aarreaitta, jonka hyväksikäyttöä nykyään häiritsevät lähinnä pitkät kuljetusmatkat. Kun suurin osa ihmisistä muuttaa merien rannoille ja kelluviin asumuksiin ratkeaa osa sekä tila-, että ruokaongelmista näppärästi. Tämäkin suuntaus on jo nykyään selkeästi nähtävissä. Suurin osa maailman ihmisistä asuu veden läheisyyteen perustetuissa kaupungeissa.

Pintavesissä liikkumiseen tarvitaan karvaton, virtaviivainen ruumis, jollainen ihmisellä on. Nykyisenmalliset jalat sopivat mainiosti uimiseen, varsinkin kun varpaiden väleihin kehittyy pienet räpylät. Jo nykyään termi sammakkouinti on tunnettu, vaikkei se välttämättä olekaan tehokkain mahdollinen uintimuoto. Oletettavaa on, että uidessaan Homo anura tulee painamaan jalkansa yhteen ja pystysuuntaisilla koko alavartaloa hyödyntävillä potkuilla työntämään itseään eteenpäin. Parhaan kuvan tästä saa kun kuvittelee, vielä nykyään mielikuvitusasteella olevien, merenneitojen uintitapaa. Jalat eivät kuitenkaan muutu pyrstöksi, sillä maalla liikuttaessa nykyisenlainen kädet vapaaksi jättävä pystyasento on kädellisyyden perusta.

Evoluutio tuntee veteen siirtymisestä lukuisia esimerkkejä, kuten valaat, jotka ovat kehittyneet maalla elävistä nisäkäsesi-isistään. Vesielämässä myös aivot pääsevät helposti kehittymään suu- remmiksi. On todettu, että vedessä elävillä nyky- eläimillä on kauttaaltaan suuremmat aivot kuin niiden maalla elävillä lähimmillä sukulaislajeilla. Delfiinit ovat älykkäitä, ja vaikka tavallinen saukko onkin leikkisä ja fiksu eläin niin merisaukkopa osaa jopa käyttää työkaluja ruokaa hankkiessaan.

Mistä sitten tiedän tulevaisuuden pienen sammakkomiehen olevan vihreä? Siihenhän on useitakin syitä: ensinnäkin tumman vihreä on hyvä suojaväri vedessä, toiseksi auringon voimistuvaa ultraviolettisäteilyä vastaan tarvitaan nykyistä tehokkaampi suoja, ja kolmanneksi ihon pintakerroksissa elävät viherhiukkaset, jotka valmistavat lajille osan tämän tarvitsemasta energiasta, ovat nimensä mukaisesti vihreitä.

Kirjallisuutta:

  • Laihonen P., Salo J., Vuorisalo T., 1986: Evoluutio: Miten elämä kehittyy: Otava, Keuruu.
  • Hardy, A., 1960: Was Man more aquatic in the past? The New Scientist, Vol 7, pages 642-645, March 1960.
  • Hardy, A., 1960: Will Man be more aquatic in the future? The New Scientist, Vol 7, pages 730-733, April 1960.
  • Morgan, E., 1982: The aquatic ape: a theory of human evolution. London Souvenir Press, London.

Homo anura perhe. Kuvan on piirtänyt Marika Rökman
Kuvassa Homo anura perhe. © Marika Rökman

Kirjoitus ja kuva ovat ilmestyneet Herpetomania-lehdessä 2-3/1999 sivuilla 38-39.