Takaisin juttujen etusivulle
Herpetomatka Turkkiin 30.8. – 6.9.2003
Joonaksen päiväkirja

© 2003 Joonas Gustafsson

Suomen herpetologinen yhdistys järjesti historiansa kolmannen herpetomatkan Turkin etelä-rannikolle loppukesästä 2003. Osallistujia matkalla on 14 henkeä, erilaisia herpetoharrastajia ympäri Suomea.

Alla oleva teksti on minun matkan aikana pitämästäni päiväkirjasta. Kirjoittelin päiväkirjaa niin itseäni varten, kuin myös sillä ajatuksella että siitä julkaistaisiin otteita Herpetomaniassa. Lehteen asti päätyneet pätkät voi lukea lehdestä 5/2004 yhdessä Aino Tuomolan ja Erika Järvisen päiväkirjakatkelmien kanssa, mutta tältä sivulta pääset lukemaan koko matkan minun näkökulmastani.

Suuret kiitokset kaikille matkalle osallistuneille, niin tässä päiväkirjassa mainituille kuin kaikille muillekin. Ja erityisesti matkan johtajille, Jarmoille!

Lauantai 30.8. – Matkapäivä

Aamulla kokoonnuimme Seutulaan lentokentälle. Sovittu kokoontumisaika oli puoli kymmeneltä aamusta, mutta mä olin tapani mukaan paikalla hyvissä ajoin. Bussit kulkevat vähän heikosti... Lentsikka oli valmiiksi myöhässä kun nousimme siihen. Turkkilainen lentofirma lennätti meidät Antalyaan, missä matkatoimiston matkaoppaat paimensivat meidät busseihin kuin karjan. Kun lopulta pääsimme liikkeelle kello oli jo vaikka mitä.

Ulkona lämpömittarit näyttivät 35 astetta ja matkaopas pelotteli huomiseksi ennustetulla 45 asteen ennätyshelteellä. Eipähän tulisi kylmä... Paikallisia oli kuulema neuvottu pysymään sisätiloissa. Mutta meidän tarkoituksenamme oli marssia maastoon! Eihän sellaisella helteellä herpitkään liikkuisi, mutta pakko sitä kai olisi kokeilla kun tänne asti ollaan tultu.

Bussimatka Antalyan lentokentältä Alanyaan kesti noin kaksi tuntia. Välillä pysähdyimme matkan varrella olevaan kahvila-markettiin. Kun muut suomalaiset suuntasivat ostamaan kaljaa ja tupakkaa suuntasivat herpetomatkalaiset marketin takapihalta alkaneelle niitylle. Ja sieltähän se ensimmäinen herppi löytyikin: Kivimuurilla taiteileva aroagama (Laudakia stellio). Nopeasti niitynlaidasta löytyi myös vihreä sammakko (Rana sp.) ja sisiliskon sukuinen elävä (tunnistamattomaksi jäänyt Lacertidae-heimon edustaja) sekä joukko selkärangattomia.

Kun lopulta pääsimme hotellille saakka (joka oli joukon viimeinen hotelli ja siis olimme ajelleet Alanyaa hotellilta toisella tovin jos toisenkin) kello oli jo kuuden. Hotellilta löytyi kyllä meille huonevaraus, mutta jossain vaiheessa tieto siitä ketkä kuuluvat samaan perhekuntaan (ja siis nukkuvat saman katon alla) oli päässyt hukkumaan ja hotellihuoneiden arvonnasta muodostui jonkinlainen arvontatilaisuus. Onneksi hotelli ei liikoja asuinpaikoista niuhottanut ja lopulta saimme sumplittua matkalaiset kunkin haluamansa huonetoverin kanssa samaan huoneeseen. Kun kaikki olivat majoittuneet lähdimme etsimään ravintolaa. Osa väestä kävi vielä taskulamppujen kanssa pimeällä rannalla etsimässä liskoja (ja kuulema niitä löysivätkin) mutta minä painuin punkkaan.

Sunnuntai 31.8.

Ensimmäinen kokonainen päivä nousi aurinkoisena ja lämpimänä. Matkaoppaan povaamaan ennätyshellettä ei onneksi tullut, mutta kyllä lämpö 35 asteen korkeammalla puolelle päivällä nousi, joten lämmintä piisasi kyllä. Pahinta porotusta välttääksemme olimme sopineet lähtevämme liikenteeseen jo kahdeksalta aamulla, ja puoli yhdeksän jälkeen olimmekin Alanyan takaa nousevan vuoren juurella valmiina valloittamaan maaston. Ensimmäiset herpit olivat samaa sarjaa kuin eilenkin: agamia ja lacertideja. Aivan ensimmäiset yksilöt bongattiin tien varresta tyhjältä tontilta kivikasasta. Tontin ja tien välissä oli kiviaita, ja kun tuijottelimme aidan yli liskoja mieleeni putkahti ajatus eläintarhasta: samanlainen kohde on Vissenbjergin terraariotalossa Tanskassa: kivikasa jonka liskoja tarkkaillaan kivimuurin takaa. Olimme siis matkustaneet Turkkiin katsomaan eläimiä eläintarhamaisissa oloissa! Onneksi eläintarhafiilis mureni tämän jälkeen kun siirryimme itse tieltä maaston puolelle.

Aikamme kavuttuamme istahdimme eräälle kivimuurille varjoon huilaamaan. Silloin kävi selväksi mikä oli, ja tulisi olemaan koko viikon äänekkäin otus: kaskaat. Vaikkeivät ne aivan herppeihin menekään, oli niitä mukava ihmetellä ja erityisesti kuunnella valtaisan voimakasta ääntä joka surisi korviin kaikkialta. Kun Erika nappasi yhden kiinni ja sitä pääsi kuuntelemaan aivan lähietäisyydeltä oli ääni niin kova että se särki korvia! Sitä ei voinut kuunnella irvistelemättä, mutta kohisevaa taskuradiota muistuttava otus oli muutoin valloittava.

Täysillä herppeilyn makuun päästiin kun joukkiomme laskeutui eräältä sillalta ojaan ja jatkoi matkaansa tien sijaan ojanvierustaa. Sammakkoihmiselle kiinnostavia olivat erilaiset Rana-sammakot joita pomppi siellä täällä veden läheisyydessä. Rannoilla juoksenteli myös satunnaisia liskoja ja matkanjohtajien mukaan ojassa asustaa myös suokilppareita. Niitä ei löytynyt, mutta purosta löytynyt pikkuruinen rapukin oli vallan lystikäs. Seuraavalle sillalle ojaa kuljettuamme törmäsimme suureen agamaan jota piti parempia kuvia varten koettaa saada kiinnikin. Ja se hyväkäshän meni puremaan Jammua! Haava ei kuitenkaan ollut suuri, ja puolenkymmentä kameraa jatkoi sillan alla läiskymistään kuin viimeistä päivää. Paikallisilla asukkailla riitti ojan pohjalle mylläävässä turistilaumassa ihmettelemistä, ja kun lopulta kiipesimme sillan tukipalkkia pitkin takaisin tiellä tuli sillä kohtaa asustanut mies tarjoamaan ”hulluille suomalaisille” tuoreita viinirypäleitä suoraan köynnöksestä kotipihaltaan. Eli vaikkeivät paikalliset hommaamme tajunneetkaan, olivat he uteliaita ja suhtautuivat meihin ymmärtäväisesti.

Hyvän matkaa jälleen taivallettuamme (tai ainakin matka tuntui helteen päivänmittaan voimistuessa valtaisan pitkältä) saavuimme rinteellä sijaitsevalle niitylle jolla matkaoppaat kertoivat olevan niin kilpikonnia, kemeleontteja kuin muitakin herppejä. Ja niinpä porukkamme hajaantui maastoon. Rinnettä koluttiin huolella, mutta satunnaisia jaloista karkuun juoksevia liskoja lukuun ottamatta mäeltä ei löytynyt kuin erilaisia hyönteisiä. Erilaisia heinäsirkkoja erityisesti hyppi joka paikassa. Lopulta väki kokoontui varjoisaan paikkaan ylärinteeseen puun suojaan nautiskelemaan helteen jälkeen jo lämminnyttä, mutta silti taivaalliselta maistuvaa vettä. GPS osoitti taukopaikan olevan 136 metrin korkeudessa, ja koska lähdimme jalkaisin liikkeelle lähes merenpinnan tasosta, oli kiipeämistä tullut jo koko mokoma. Koska päivä alkoi polttaa kuumimmillaan päätimme lähteä hipsimään takaisin alaspäin kohti kaupunkia.

Alkumatkasta ohitimme puistomaisen hautausmaan, jolta Jammu löysi matkan ensimmäisen kilpikonnan (Testudo anamurensis). Otus ei ollut paljoa tupakka-askia suurempi, mutta nätti kuin mikä, ja jälleen kamerat huusivat! Kun otusta oli ihmetelty tarpeeksi jähmetyimme kaikki paikoillemme ja odottelimme että otus rohkaistuisi jatkamaan matkaansa. Minkä se pian tekikin ja marssi päättäväisesti jalkojemme juuresta heinäpuskan alle piiloon. Ja me pääsimme jatkamaan matkaamme.

Pian tien vierestä bongattiin toinen konna, tällä kertaa edellistä huomattavasti suurempi sen lajitoveri. Sen kanssa sählättiin myös tovi, kunnes jatkoimme matkaamme alas kaupunkiin missä suuntasimme ensimmäiseen sopivanoloiseen ravintolaan nauttimaan lounasta ja juotavaa. Loppuiltapäivä ja ilta kului hotellilla patikoinnista ja helteestä toipuen. Huomenna saisimme auton alle ja pääsisimme vähän kauemmas, runsaslajisempiin kohteisiin.

Maanantain 1.9.

Jammu oli edellisenä iltana hankkinut meille vuokralle kymmenen henkeä vetävän pikkubussin, ja aamusta valtaosa joukostamme hyppäsi siihen ja nokka käännettiin kohti Siden kaupunkia. Matkalla pysähdyttiin eräälle joelle ihmettelemään sammakoita (erilaisia Rana-suvun eläimiä) ja näkipä joku suokilppareitakin. Suomen niukkaan herpistöön tottuneelle oli elämys kun parhaissa paikoissa jokaisen askeleen edestä pakeni sammakko tai pari ja sukelsi pulahtaen joen rantaveteen turvaan.

Sideen päästyämme päivä oli jo kuumimmillaan ja tarvottuamme reilun tunnin hiekkadyyneillä ja piikkipusikossa raunioiden seassa päätimme vetäytyä Siden kaupunkiin lounaalle ja odottelemaan iltaa jolloin herppejäkin toivottavasti olisi paremmin liikkeellä. Raunioilla joukkomme oli hajonnut kahteen, ja minä ja Niina olimme lyöttäytyneet Perälän kanssa kolmikoksi. Matkalla Sideen Jarmo osoitti vähän matkan päähän ja totesi siellä olevan jännän näköisen linnun, jonka heti määritin harjalinnuksi. Eläimeksi jonka olin toivonut matkan aikana näkeväni. Harmi ettei Aino sattunut mukaan, häneltä jäi elis (elämänpinna, elämän aikana uusi lintulaji) saamatta. Sidessä etsiydyimme raflaan jolla oli tarjota tuuletus: propelli katossa joka viilensi juuri sen alla olleen pöytämme mainiosti. Ja tässä viileässä pöydässä nautimme matkan parhaan luonaan, lammaskebabia ja kaksikin kuppia omenateetä jälkiruoaksi.

Illan alkaessa lähestyä hankkiuduimme takaisin maastoon. Jammu ja Jakke olivat päivän aikana nähneet kemeleontin, minkä missaaminen vähän harmitti pääjoukkoa. Mutta kun maastosta alkoi löytyä erilaisia muita liskoja alkoi murhe hälvetä. Illan jo alkaessa hämärtää Jarmo kaivoi jostain piikkipuskasta Testudo-kilpparinkin, ja hämärän yhä syvetessä Jammu löysi illan ensimmäisen viherkonnan (Bufo viridis). Pian niitä alkoi hyppiä ympäriinsä, ja minä jonka eräs ”toivelaji” matkalle viherkonna oli olin enemmän kuin onnessani. Konnia kuvaillessa pimeä laskeutui ja muut alkoivat valua taskulamppujensa loisteessa takaisin autolle. Viimeiset kuvat napattuamme minä ja muutama muu konnien luo jäänytkin lähdimme kohti parkkipaikkaa, missä muut istuivat rivissä ja polttelivat tupakkaa (ja nekin jotka eivät polttaneet istuivat mukana). Koska aikaa näytti vielä olevan ja parkkipaikan laidallakin oli hyppinyt konnia lähdin vielä niitä ihastelemaan toviksi ennen kotimatkan alkua. Se kuinka konnat elivät maastossa joka päivällä oli ollut kuiva kuin beduiinin saapikas oli minulle aluksi suuri hämmästys. Mutta Jammu selitti mereltä nousevan yöllä sumua ja yön kosteutta, mikä varmasti pitikin paikkansa, ja tarkemmin ajateltuani pidän aluetta nyt konnille varsin hyvänä ja luontaisena elinympäristönä. Automatka hotellille meni saatuja konnakuvia katsellessa ja epäonnistuneita otoksia poistaessa. Useista kymmenistä kuvista jäljelle jäi kameraani vain puolenkymmentä, minulla raukalla kun oli vain yksi 64 megatavun muistikortti mukana matkassa.

Hotellille päästyämme kävimme vaihtamassa vaatteet ja suuntasimme joukolla naapuriravintolaan, jossa pääsin maistelemaan paikallista anisviinaa, rakia. Syötyämme lähdimme vielä puolen kymmenen hengen porukalla hotellin rantaan etsimään muiden pari iltaa aiemmin näkemiä gekkoja. Ja sieltähän niitä kiviaidasta ja erityisesti maantien ali johtavasta matalasta tunnelista löytyi: useita levyvarvasgekkoja (Hemidactylus turcicus). Tunnelissa pyörivät taskulamppujen valokeilat houkuttelivat paikalle myös rannan vartijan josta oli oikein mukavaa katsella kanssamme gekkoja vaikkei hän taatusti homman juonta ymmärtänytkään.

Tiistai 2.9

Tänään ohjelmassa oli Anamuriin siirtyminen. Pikkubussin lisäksi käyttöömme haettiin neljän hengen Jeeppi, ja koko lössi matkatavaroineen ahtautui autoihin. Matka kaupunkien välillä kesti reilut nelisen tuntia josta yli puolet ajettiin kapeaa vuoristotietä rannan tuntumassa. Maisemat jopa 400 metrin korkeudelta vuorilta alla siintävälle merelle olivat mahtavia, ja ”tositurkkilaisen” fiiliksen täydensi lounas pienessä vuoristoravintelissa jossa ainoastaan paikkaa pitävän perheen tyttäret puhuivat englantia edes muutaman sanan. Coca-Cola tarjoiltiin pulloissa jotka näyttivät samalta kuin ensimmäiset Suomeen tuodut pullot yli 50 vuotta sitten ja WC oli perinteistä ”reikä lattiassa” -mallia. Olimme tosi maaseudulla!

Myös Anamurin kaupunki osoittautui pieneksi paikaksi Alanyan jälkeen. Toki sekin on turistikaupunki, mutta se on paikallisten lomakohde: turisteja kyllä piisasi mutta kaikki olivat turkkilaisia. Eurooppalaisia en nähnyt parin päivän aikana kuin muutaman. Hotelli oli meren läheisyydessä, ja sitä ympäröivät pienen pieni puutarha ja suuret niityt ja sen liki kulki mereen laskeva leveä mutta matala joki. Eikä merenrannallekaan ollut kuin reilu kivenheiton matka, ja respan mukaan siellä kävi munimassa valekarettikilpikonna (Caretta caretta). Paikka näytti ehdottoman hyvältä herppilomakohteelta!

Majoituttuamme (ja huomattuamme ettei hotelliin tule sähköä, koko kaupunki kun kuului olevan sillä hetkellä pimeänä) lähdimme ensimmäiselle retkelle Anamurissa. Retki suuntautui Kalen rauniolinnoitukseen. Linnan parkkipaikalle saavuttuamme meitä vastaan tuli pariskunta, joka olisi halunnut myydä meille leivänmuruja. Syykin selvisi pian: niillä olisi pitänyt syöttää vallihaudassa asuvia suokilpikonnia. Eiväthän kilpikonnat leipää syö, mutta uteliaita ne olivat silti, ja pian aivan ryhmämme edustalla uiskenteli kymmenkunta kilpikonnaa. Valtaosa niistä kuului Mauremys rivulata –lajiin, mutta bongattiinpa joukosta myös yksi Emys-suvun edustaja. Kilpikonnat olivat toki kivoja, mutta vallihaudassa asuvat Rana-sammakot (sekä ruskeita että vihreitä muotoja) kiinnostivat minua enemmän. Ja ne olivat suht’ kesyjä, onnistuin nappaamaan niistä muutaman säällisen kuvankin ennen kuin ryhmämme siirtyi linnan muurien sisäpuolelle, linnanpihalle.

Muurien sisäpuolella aaltoili villi kuiva ja piikkipuskainen niitty, samanlainen mitä maasto oli täynnään. Ja lajistokin oli samaa: erilaisia liskoja vilahteli siellä täällä. Uusiksi lajeiksi löysimme silmäskinkin (Chalcides ocellatus) joita juoksenteli illalla useitakin ja joista yksi saatiin kuvaamista varten kiinnikin ja najadikäärme (Coluber najadum) jonka Jammu nappasi muurilta pieni aroagama suussaan. Agama selvisi säikähdyksellä, eikä käärmekään kovasti tuntunut ottaneen nokkiinsa vaikka joutuikin kuvaajien sarjatulen kohteeksi.

Illan alkaessa hämärtyä siirryimme jälleen linnan ulkopuolelle, ja minä suuntasin vallihaudalle ja läheiselle alle metrin levyiselle ojalle jolla kuhisi sammakoita. Vallihaudasta onnistuimme kuulemaan vihersammakoiden nauravan kurnutuksen ja ojasta, pienen mutaan pludaamisen jälkeen, sain useammankin mainion sammakkokuvan. Kengät ja housujen lahkeet olivat täysin mudassa, mutta sehän ei menoa haitannut!

Linnalta matkasimme kaupungille päivälliselle tarkoituksenamme odottaa illan kunnolla pimenevän ennen kuin lähtisimme rannalle etsiskelemään juuri kuoriutuneita, mereen matkaavia valekarettikilpikonnan poikasia. Kuulemamme mukaan parhaat kilpikonnarannat olivat hotellimme vieressä kulkevan joen toisella puolelle. Valitettavasti joen yli ei kulkenut siltaa kuin kilometrien päässä, joten jouduimme matkaamaan muutaman sadan metrin päähän hotelliltamme autolla. Tie oli pieni ja huonossa kunnossa, mutta onneksi Jeeppi pystyi toimimaan tiedustelijana ja saimme lopulta pikkubussinkin rannan tuntumaan oikealla puolelle jokea. Kuljimme hiekkarantaa joitain satoja metrejä nähden useita ylös kaivettuja pesiä ja munankuorenpalasia. Ilmeisesti kulkukoirat olivat käyneet paikalle. Janne löysi potentiaalisen vielä kuoriutumattoman pesänkin, mutta siinäkään ei sen enempää eloa vielä ollut. Ainoaksi havainnoiksi merikilpikonnista jäivät siis munankuorenpalaset ja rannalta löytynyt aikuisen konnan jo pahasti mädäntynyt haiseva raato. Huvia bongailuun toivat kuitenkin rantaviivassa aaltojen tuntumassa juoksennelleet taskuravut joiden menoa oli mukava taskulampun valokeilassa ihmetellä. Puolenyön jälkeen palasimme hotellille lepäämään seuraavan päivän seikkailuja varten.

Keskiviikko 3.9.

Tämän päivän kokopäiväretken kohde olisi Anamuryumin rauniokaupunki Anamurin reunamilla. Tämä pinta-alaltaan valtava alue oli aikoinaan ollut roomalaisten asuinpaikka, ja se oli säilynyt sen tuhonneen maanjäristyksen jäljiltä näihin päiviin saakka erityisen hyvässä kunnossa. Rakennukset olivat toki valtaosin hajonneet, mutta lattioista pystyi yhä löytämään mosaiikkeja ja seinistä maalauksia. Ja kaupunki oli suuri: siellä oli kaikkea kylpylöistä amfiteatteriin. Koko komeus oli meren ja korkeiden vuorten välissä, tyypillisellä ”piikkiniityllä”. Ja paikkana kuulema hyvä herppikohde.

Tämäkin päivä sujui saman kaavan mukaan kuin muutkin: aamupäivästä lyhyt herppien ihmettely, joka tällä kertaa pian muuttui rannalla löhöilyksi ja meressä pursumiseksi päivän kuumetessa jälleen kauas 35 asteen kuumemmalle puolelle. Uimaretken jälkeen vuorossa oli lounas paikan ainoassa ravintolassa (mikä näkyi niin hintatasossa kuin asiakaspalvelussa) kunnes pahin paahde oli ohi ja pääsimme takaisin maastoon.

Herppipuolella päivän anti oli melko heikko, ilmeisesti valtaisasta kuumuudesta johtuen. Liskoja vilisti muureilla ja maassa, mutta mitään uutta emme löytäneet. Välillä kävimme jopa autolla reilun kilsan päässä tien varressa katsomassa lehtisammakoiden lisääntymispaikkaa: kastelukanavaa jossa asustaisi myös suokilpikonnia. Valitettavasti tämä retki veti vesiperän: Jammu näki nopean vilahduksen kilpparista, mutta kun niitä oli eilen nähty mielin määrin, ei se jaksanut ilahduttaa. Lehtisammakoiden elinympäristö tuli kuitenkin nähtyä ja valokuvattua.

Varsinainen (minua kiinnostavien) herppien löytyminen alkoikin yön jo pimennettyä kun olimme autossa matkalla poispäin Anamuryumista. Kun olimme jo päivällä tarkastetun lehtisammakkopaikan kohdalla huudahti auton etupenkillä istunut Jarmo jotain lehtisammakosta. Hetkessä pikkubussi oli pysähtynyt ja puolenkymmentä herpetomatkalaista kyykki sen edessä ajovalojen muodostamassa valokeilassa ihmettelemässä tiellä kyykkivää Hyla savignyi –lehtisammakkoa. Autot tyhjinä keskellä tietä, ihmiset tiellä ei ollut hyvä yhdistelmä, ja pian ensimmäiset muut tien käyttäjät pakottivatkin meidät siirtämään automme syrjään ja herpetomatkailijat tien varteen. Pysähtyipä yksi ohikulkija kysymään mikä meillä on hätänä kun pimeän tien laidassa kyykimme. Mutta eihän meillä hätää ollut, päin vastoin! Jälleen uusi laji, ja jälleen eräs niistä lajeista joita olin matkalta toivonut näkeväni.

Turkissa tavataan euroopanlehtisammakkoa (Hyla arborea) ja sen läheistä sukulaislajia (Hyla savignyi) jonka edustaja nyt kökötti ensin muovipurkissa ja sen jälkeen maassa lehdellä kuvattavana ja ihmeteltävänä. Aika-ajoin sammakko koetti pomppia karkuun, mutta aina se palautettiin valonheittäjien loisteeseen. Tässä tohinassa joku löysi tieltä suuren auton alle jääneen kameleontin ja Erika bongasi sammakon alta heinien seasta komean juoksujalkaisen. Kuulema tieltä löytyi myös road-kill lehtisammakoita, mutta minulla oli kädet täynnä työtä saada kunnon kuva elävästä sampista, joten nämä muut jutut eivät minun tietoisuuteeni kunnolla mahtuneet.

Kun kaikki halukkaat uskoivat saaneensa sammakosta tarpeelliset kuvat päästettiin otus takaisin luontaiseen ympäristöönsä ja väki marssi muutaman kymmenen metrin päähän minne autot oli pysäköity jo päivältä tutun kastelukanavan kupeeseen. Ja nyt yön tultua myös kanavan kilpikonnat olivat heränneet liikkeelle. Saipa joku pyydystettyäkin kasvoiltaan aivan alienilta näyttäneen Mauremys rivulata – kilpikonnan. Kello oli kuitenkin jo vaikka mitä, joten melko nopeasti jätimme konnat rauhaan ja suuntasimme takaisin hotellille.

Illalla kävin Niinan kanssa tutustumassa Anamurin turistikeskustaan. Hotellilta lähtiessämme sen puutarhassa hyppeli tien laidassa pikkuruinen vihersammakko, joka mielessäni ennusti hyvää herppi-iltaa. Kuljeksimme hotellin puoleisella hiekkarannalla merikilpikonnien toivossa. Kilppareista ei näkynyt jälkeäkään, mutta vesirajasta ja hietikolle syntyneestä pikkulammesta löysimme parinlaisia taskurapuja ja katkarapuja. Eiväthän ravut herppejä ole, mutta lähes kahden käden kokoiset, nelisaksiset taskuravut olivat silti mukava bongaus.

Torstai 4.9.

Torstai olisi jälleen matkapäivä, tällä kertaa takaisin Alanyaan. Päivä oli, jos mahdollista edellisiäkin kuumempi. Koska liikkeelle lähtö oli aiempia päiviä myöhäisempi, kului valtaosa kuumasta päiväsajasta ilmastoidussa minibussissa. Pysähdyimme matkalle kuivuneelle joelle etsimään herppejä, mutta kuumuus ja paikan herpittömyys (vain niitä tavallisia: sammakoita, agama ja skinkki) ajoivat meidät nopeasti jälleen tien päälle.

Illalla viiletessä ja hämärän alkaessa hiipiä esiin lähdimme koko matkan viimeisen yhteisen maastoretken. Koska valtaosa porukasta ei vielä ollut nähnyt elävää kameleottia, ja Alanyan takana kohoavilla vuorilla, samassa paikassa jossa kävimme jo ensimmäisenä matkapäivänä, niitä esiintyi, päätimme tehdä vielä yhden retken. Tällä kertaa meillä oli autotkin vielä käytössämme, ja minibussillinen ihmisiä hyppäsi bussiin joka suuntasi vuoren rinteille vanhaan paikkaan. Matkalla pysähdyimme ojalla katsastamassa sammakoita ja agamia. Jarmo löysi läheisestä vajasta agaman, jolla oli kiintoisa väritys: siinä oli kauniin sinisiä suomuja! Matka jatkui ja pienillä huonoilla teillä Jammu taiteili ihmeellisesti auton perille (vaikka se kerran juoduttiin tyhjentämäänkin matkustajista sen keväntämiseksi vaikeimmassa paikassa) ja ryhmämme marssi taskulamppuineen vuoristoniitylle.

Eikä retki turhaksi osoittautunut: ensin Jarmo löysi Testudo anamurensis –kilpikonnan ja pian sen jälkeen Jammu Euroopankameleontin (Chamaeleo chamaeleon). Kyseinen yksilö oli himpun tulitikkua pidempi pikkuruinen otus, joka kiipeili ruohonkorrella. Kun väki oli kokoontunut pikkuruisen liskon ympärille nappasi Jammu rinteeltä jonkinlaisen taskuravun ja pian toisenkin pikkuruisen kameleontin. Ja siitäkös kameroineen liikkuneet herppeilijät vasta innostuivatkin: kaksi kameleonttia samaan kuvaan!

Kun liskot oli kuvattu, ihmetelty ja päästetty takaisin ruohonkorsilleen siirryimme autoon ja lähdimme ajamaan takaisin kohti hotellia. Mutta ajettuamme vain kymmenkuntametriä etupenkillä istuneet bongasivat kolmannen vauvakameleontin auton valoissa tien varren heinikossa. Tällä kertaa kukaan ei eilisen mallin mukaan rynnännyt ulos autosta, mutta taskulamput suunnattiin kyllä heinikkoon. Ja auton lipuessa hitaasti heinikon ohitse bongattiin auton takaosan ikkunoiden läpi taskulamppujen avulla ensin neljäs, sitten viides, kuudes ja seitsemäskin pikkukameleontti, kaikki muutaman metrin matkalta. Niitä siis vallan vilisi korkeassa heinikossa. Ja sunnuntaina olimme etsineet samoja eläimiä samasta maastosta kissojen ja koirien kanssa! Pitäisihän kameleonttien olla myös päiväaktiivisia... Joka tapauksessa monen toive tuli lopulta täytettyä, seitsenkertaisesti!

Perjantai 5.9.

Perjantai oli matkan viimeinen kokonainen päivä. Itse asiassa paluukuljetus lentokentälle lähtisi hotellilta perjantain ja lauantain välisenä yönä puoli kahdelta, joten käytännössä kyse oli pystylähdöstä samoilla perjantain pomppimisilla. Lisäksi perjantai oli julistettu vapaapäiväksi, eikä ohjelmassa enää ollut maastoretkiä, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Niinpä päätimmekin Niinan kanssa suunnata Alanyaan ja esittää kunnon turistia. Se onnistuikin mainiosti: toripäivä, lukuisat turistirihkamamyymälät, koruliikkeet ja ravintolat tarjosivat viihdettä ja ihmeteltävää tunneiksi. Ja löytyihän kaupungilta ostettavaakin: turkkilaisia omenateelaseja ja sammakkoaiheisia kultaisia kaulariipuksia, näin tärkeimmät mainitakseni.

Illalla istuimme jonkin ajan ennen lentokenttäkuljetusta hotellin allasbaarissa ja muistelimme viikon tapahtumia oikein porukalla.

Lauantai 6.9.

Lentokentälle meidät vievä bussi haki meidät jo yöllä. Se kiertäisi Alanyaa hakeakseen lisää suomalaisia kyytiin ja suuntasi sitten parin tunnin matkalleen Antalyan lentokentälle. Kaiken sählingin jälkeen auto oli reippaasti myöhässä, ja kun lentokentällä vielä oli, ainakin vuorokaudenaikaan nähden, valtaisat jonot, alkoi aikataulu kiristyä kummasti. Itse asiassa kuudelta kun koneen olisi ollut määrä lähteä liikkeelle viimeiset porukastamme, minä mukaan lukien, seisoimme vielä passintarkastusjonossa ja ihmettelimme turkkilaistan passimiesten verkkaista työskentelytahtia ja ihmisiä jotka jatkuvasti pyrkivät pääsemään passintarkastuksen ohi kuka milläkin papereilla. Aikaa kului ja kello kiersi, mutta kone kyllä odotti kaikki kyytiin. Paluulento lähti aikataulustaan myöhässä, mutta lähti silti, ja jo reilusti ennen puoltapäivää olimme jälleen Seutulassa. jäähyväisten jälkeen kukin liukeni omille teilleen, herpetomatka oli virallisesti ohi.