Takaisin juttujen etusivulle

Herppiharrastaja vuonna 2077

Jarkko on ihan tavallinen herppiharrastaja jolla on viljakäärme, pari kilpikonnaa ja sammakko. Kuitenkin Jarkon harrastus eroaa suuresti sinun tai minun harrastuksestani. Ero johtuu siitä, että Jarkko elää tulevaisuudessa, vuodessa 2077.

Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen on kirjoittanut vuonna 2011 julkaistun kirjan nimeltä Lemmikkielämää. Kirjassa käsitellään lemmikki- ja harraste-eläinten pitämisestä aiheutuvia eläinsuojelullisia ongelmia ja luonnolle aiheutuvia uhkia. Kirjan kolme viimeistä lukua hahmottelevat lemmikkien pitämisen tulevaisuudenskenaarioita joissa kirjan alkupuolella esitetyt ongelmat on saatu ratkaistua. Turusen tulevaisuudenkuvat ovat herättäneet keskustelua lemmikkieläinharrastajien piirissä, mutta henkilökohtaisesti pidän niiden perusajatusta järkevästi perusteltuna.

Tässä kirjoitelmassa olen ottanut pohjaksi Turusen kirjassaan esittämien skenaarioiden ajatuksia. Skenaarioiden ympärille olen keksinyt lisää yksityiskohtia: omia ajatuksiani ja arvailujani tulevaisuuden kulusta. Jotta omat kuvitelmani erottuvat Turusen alkuperäisistä skenaarioista, olen kirjoitelmassa viitannut Turusen skenaarioihin hakasuluissa olevilla sivunumeroilla jotka kertovat miltä Lemmikkielämää-kirjan ensimmäisen painoksen sivulta kukin aihe on lainattu. Näin skenaarioita ja mielikuvitusta yhdistelemällä on syntynyt kirjoitelma herppiharrastaja Jarkosta vuonna 2077.

Yhden lapsen ja kolmen kilon politiikat

Kuva: © Sammakkolampi.net
Herpit jotka syövät lähituotettua kasvisruokaa ja jotka kesäaikaan eivät tarvitse sähkölämmitystä tai erikoisvaloja ovat tulevaisuudessakin sallittujen listalla.
Kolmikymppinen Jarkko asuu matalan kerrostalon pohjakerroksessa, jossa asuntoon kuuluu muutaman neliön piha-alue. Aamulla herättyään Jarkko käy tarkastamassa pihalla elävän nelivarvaskilpikonnapariskunnan, Lillin ja Lallin kuulumiset ja vilkaisee samalla olisiko pihan lämpimimpään nurkkaan asetettuun munintalaatikkoon ilmestynyt kilpikonnan munia. Munista Jarkko haluaisi valmistaa puolisolleen erityisen herkkuaterian. Kilpikonnien lisäännyttämiseen Jarkolla ei ole mahdollisuutta, sillä voimassa oleva kolmen kilon politiikka estää Jarkkoa pitämästä useampia kilpikonnia.

Kolmen kilon politiikan esiaste, yhden lapsen politiikka otettiin käyttöön alun perin Kiinassa vuonna 1979. 2000-luvun alkupuoliskolla yhden lapsen politiikka alkoi levitä myös muualla maailmaan kun ihmiskunta tajusi ettei maapallo tulisi kestämään yli kymmenen miljardin ihmisen aiheuttamaa kulutusta. Jo 2000-luvun alussa länsimaissa oli lemmikkieläimiä lähes yhtä paljon kuin ihmisiä. Koska eläimet kuluttivat merkittävän osan maailman ravintoresursseista, alettiin myös niiden kokoa [s. 184] ja määrää säädellä. Eri eläinlajien keskinäisen erilaisuuden takia eläinten sääntelyä ei kuitenkaan kiinnitetty yksilömäärään, kuten lasten osalta toimittiin. Sen sijaan sääntelyyn käytetään eläinten yhteenlaskettua elopainoa. Kukin täysi-ikäinen suomalainen saa lain mukaan omistaa lemmikki- tai harraste-eläimiä joiden yhteispaino on korkeintaan kolmen kiloa.

Sertifioidut lajit

Koska ekologinen katastrofi kuitenkin vain paheni, vuosikymmentä myöhemmin laadittiin lista hyväksyttävistä lemmikeistä. Sertifioitujen lemmikkien listalle valittiin lajeja joilla on erityisen pieni "ekologinen tassunjälki" [s. 181] ja jotka sopeutuvat hyvin ihmisen seurassa elämiseen. Näillä ehdoilla listalle pääsi pienikokoisia, pääosin kasviksia tai hyönteisiä syöviä eläimiä. Ravinnon lisäksi myös eläinten energiankulutus huomioitiin listaa laadittaessa, joten lajit jotka vaativat lisälämmitystä tai erikoisvaloja kiellettiin. Käytännössä sallittujen listalta putosivat kaikki trooppiset lajit. Herppiharrastajien onneksi ilmaston lämpeneminen ja uusi teknologia [s. 179], kuten uudenaikaiset auringonvaloa keräävät ikkunalasit mahdollistavat myös subtrooppisten lajien pitämisen ilman sähkölämmitystä. Myös viljakäärme selvisi hitaan aineenvaihduntansa ansiosta sertifioitujen lemmikkien listalle. Pieniä käärmeitä saa pitää sillä ehdolla, että käärmeen ruokaeläimet ovat lemmikkiluvalla itse kasvatettuja.

Kuva: © Sammakkolampi.net
Vuonna 2077 eläinten ulkoasun jalostaminen on kiellettyä. Siksi kaikki viljakäärmeetkin ovat normaalivärisiä.
Myös Jarkolla on olohuoneen suuren ikkunan edessä terraariossaan elelevä nuori viljakäärme. Viljo, kuten kaikki terraarioissa pidettävät viljakäärmeet vuonna 2077 on perusvärimuotoa. Edellisten parin sadan vuoden aikana ihminen jalosti erikoisia käärmeitä, kissoja ja koiria niin innolla, että jalostustyö johti eläimiin jotka olivat synnynnäisesti sairaita [s. 100-115 & 126-128]. Koiriin joilla oli lyhyen kuonon takia hengitysvaikeuksia. Kissoihin jotka syntyivät säännönmukaisesti kuuroina. Käärmeisiin jotka suomuttomina eivät pystyneet liikkumaan. Ylilyöntien takia ulkoasuun kohdistuva eläinten jalostaminen kiellettiin maailmanlaajuisesti. Samalla elinkelpoiset rodut ja linjat sekoitettiin keskenään eläinten terveyden takaamiseksi jatkossakin [s. 181-182]. Tässä geenistöjen sekoituksessa valtaosa lajeista palasi ulkoisesti hyvin lähelle alkuperäistä luonnonmuotoaan.

Lemmikki ja proteiini samassa paketissa

Lauhkeiden ja trooppisten alueiden herppien lisäksi sallittujen lemmikkieläinten listalla on joitakin kasvissyöjänisäkkäitä, kaloja sekä linnuista viiriäiset. Viimeksi mainittuja kasvatetaan yleisesti puutarhoissa linnunmunien saamiseksi ravintoon. 2070-luvulla kanoja ei enää saa pitää tuotantoeläiminä muutoin kuin erittäin tiukkojen luomusäännösten mukaisesti. Nämä säännökset ovat nostaneet munien hinnan niin korkeaksi, ettei kansalaisilla ole varaa ostaa niitä kuin erityistilanteissa. Näin ollen lemmikkiviiriäisten ja matelijoiden munat ovat yleisimpiä raaka-aineita munaruoille.

Kuva: © Sammakkolampi.netTulevaisuudessa sirkat ovat niin herppien, kuin ihmistenkin ravintoa.
Sama ilmiö on tapahtunut myös lihalle. Sikojen ja nautojen pitäminen voimassaolevien luomusäännösten mukaan on aiheuttanut sen, että myös lihan hinta on noussut lähes tavoittamattomaksi. Porsaanleikkeeseen on varaa enää rikkaimmilla kansalaisilla. Tavallinen kansa on siirtynyt pääosin kasvisruokavalioon, jota se täydentää hoidokkina pitämiensä eläinten lihalla [s. 182]. Jarkko on konservatiivi, joten hän ei ole lähtenyt lemmikkien syöntilinjalle. Hän tyytyy muniin, sekä lähitorilta satunnaisesti ostamiinsa valmiiksi paistettuihin viiriäisiin. Moni hänen naapureistaan kuitenkin kasvattaa sammakoita, marsuja, viiriäisiä tai sirkkoja oman ravintonsa monipuolistamiseksi.

Yksilöllistä tunnistamista

Kolmantena lajina Jarkko hoivaa pihalammessa suurikokoista Kermit-mölysammakkoa. Lajia tavataan yleisesti myös luonnossa koko Etelä-Suomen alueella, mutta siitä huolimatta lajin terraariossa syntyneiden yksilöiden pito on sallittua. 2000-luvun alkupuolella mölysammakko alkoi levitä maahamme, ja sitä, monien muiden uusien lajien tavoin pidettiin vakavana vieraslajiongelmana [s. 75]. Ongelma levähti käsiin 2020-luvulla ja nykyään mölysammakko katsotaan osaksi uhanalaista luonnonvaraista eläimistöämme. Etätunnistusteknologian ansiosta villit yksilöt pystytään kuitenkin helposti erottamaan terraariossa pidettävistä yksilöistä, ja näin kannat pystytään pitämään erillään.

Kuva: © Sammakkolampi.net
Koska trooppiset liskot ovat tulevaisuudessa kiellettyjä, lämmittämättömässä terraariossa viihtyvät värikkäät salamanterieläimet nousevat suosituiksi eläteiksi.
Nykyään jokainen ihmisen pitämä eläin tulee lakisääteisesti heti synnyttyään merkitä yksilöllisellä etäluettavalla nanosirulla, jonka kuka tahansa pystyy lukemaan kännykällään. Näin ollen kodittomia tai hylättyjä eläimiä ei enää ole, koska jokainen eläin pystytään vaivattomasti yhdistämään lailliseen omistajaansa. Lemmikin karkuun päästämisestä seuraa ankara sakkorangaistus. Tästä syystä Jarkkokin pitää tarkasti huolta sammakostaan: hänellä ei yksinkertaisesti olisi varaa karkuun pääsystä seuraaviin sakkoihin.

Neljä herppiä ja käärmeen ruokahiiret täyttävät Jarkon kolmen kilon lemmikkikiintiön. Nykylainsäädännön mukaan olisi mahdollista päästä hoivaamaan useampiakin eläimiä, jos liittyisi johonkin lukuisista yhteislemmikkipiireistä. Yhteislemmikin pitäminen naapuruston kesken on hyvin yleistä, sillä tällöin suurempi joukko ihmisiä pääsee silittelemään ja hoitamaan eläintä, johon heillä muutoin ei olisi mahdollisuutta [s. 181]. Yhteiseläimenä kun voi pitää kolmea kiloa painavampaakin sertifioitua eläintä, kuten vuohta tai aasia. Yhteislemmikin paino jaetaan kaikkien sen omistajien kesken.

Eläintarhoja kaukokokemuksina

Sertifioitujen lajien listan ulkopuolisiin lajeihin pääsee nykyään tutustumaan ainoastaan eläintarhojen kautta [s. 183]. Eläintarhat ovat muuttaneet kauas maaseudulle, missä eläimille pystytään tarjoamaan hehtaarien kokoisia, luonnollisen kaltaisia tiloja. Niistä on kehittynyt monipuolisia tiedotus- ja suojelukeskuksia. Eläintarhat kouluttavat ihmisiä ja ylläpitävät useiden lajien viimeisiä kantoja sillä aikaa kun eläinten luontaisia elinympäristöjä ympäri maailmaa pyritään entistämään [s. 175 & 183].

Koska eläintarhat ovat kaukana ja matkustamien on energian korkean hinnan takia kallista, vierailevat ihmiset eläintarhoissa pääasiassa virtuaalisesti. Jokaisessa taloyhtiössä, ja varakkaimmilla yksityisilläkin on Internetiin liitetty tele-ekperienssilaite jonka kautta ihmiset voivat virtuaalisesti kokea omin aistein kaukaisiakin kohteita. Sata vuotta sitten katsottiin suoraa elävää kuvaa kaukaisista paikoista television avulla. Nykyään ”kuvassa” voi elää mukana tele-ekperienssin avulla. Suurimmat eläintarhat lähettävät satoja erilaisia stream-eksperienssejä, joihin kuka tahansa voi pienellä rahalla varata oman käyttövuoronsa.

Tele-eksperienssin kautta pääsee tutustumaan myös kaukaisten maiden luontoon. Lentomatkailu kun on liian saastuttavana kielletty jo vuosikymmeniä sitten. Useimmat tarkkailevat luonnon eläimiä kuitenkin mieluummin oikeassa luonnossa. Paikallisliikenteen kulkupelillä pääsee lähimmälle luonnonsuojelualueelle vaivattomasti ja itsemäärittävien kiikareiden avulla eläinten tunnistaminen ja tarkkailu on helppoa. Vuoden 2070-luvun herppiharrastaja nauttii kotoluonnosta aiempia sukupolvia monipuolisemmin, sillä lämmenneen ilmaston ja ihmisen mukana kulkeutuneiden vieraslajien ansiosta Suomessa tavataan vuonna 2077 kahtakymmentä eri matelija- ja sammakkoeläinlajia.

Vuosisadan loppupuolen virallinen tavoite on, että ihmiset luopuisivat lopuistakin lemmikki- ja harraste-eläimistään. Niiden sijaan ihmisten halutaan keskittyvän entistä enemmän eläinten tarkkailuun luonnossa ja sitä kautta omakohtaiseen luonnonsuojeluun [s. 186-190].

Kuva: © Sammakkolampi.net
Lemmikkien koon ja ravinnonkulutuksen rajoittamisen takia hyönteiset
ovat tulevaisuudessa nykyistä suositumpia hoidokkeja.
 

 


Lemmikkielämää

Professori Seppo Turusen kirja Lemmikkielämää [Gaudeamus, 2011. 206 s. ISBN: 978-952-495-202-6] käsittelee nykyihmisen eläinsuhdetta ja maailmanlaajuisen eläinharrastuksen negatiivisia puolia. Turunen esittää että ihminen on nykyään lemmikkiriippuvainen. Tämä riippuvuus aiheuttaa sekä lemmikkieläimille, että ympäröivälle luonnolle paljon pahaa: luonnon monimuotoisuuden vähenemistä, sairaaksi jalostettuja rotukoiria, huonosti hoidettuja ja hylättyjä eläimiä, tautien leviämistä, tulokaslajeja,

Kirja yhdeksän ensimmäistä lukua käyvät läpi eläinten pidon lukuisia varjopuolia. Välillä asiaa tarkastellaan aiheen näkökulmasta. Aiheita ovat esimerkiksi kansainvälinen eläinkauppa ja lemmikkien ”ekologinen tassunjälki”. Toisinaan näkökulma siirtyy eläinryhmän tasolle: kissoihin, koiriin, matelijoihin, Herpetologian harrastajalle on positiivista että matelijat ja sammakkoeläimet ovat kirjassa hyvin edustettuina perinteisten lemmikkien rinnalla. Herppejä ei kuitenkaan oteta silmätikuksi, kuten usein eläinsuojelukysymyksissä tuppaa käymään.

Kirjan teemoihin jo aiemmin tutustuneelle kirjan alkupuoli ei tuo valtavan paljoa uutta tietoa, mutta toimii kattavana kertauksena aiheeseen. Jos aihetta puolestaan ei aiemmin ole tullut pohdittua, ovat nämä 164 sivua erinomainen katsaus niihin moninaisiin ongelmiin joita eläinharrastuksemme ympäröivälle luonnolle ja hoidokeillemme aiheuttaa.

Kolme viimeistä lukua suuntavat katseen tulevaisuuteen. Turunen esittää joukon skenaarioita joissa lemmikkinä pidettävien eläinten määrä pienenee, ja lopulta koko lemmikkiharrastus häviää. Ihmiset siirtyvät ihailemaan eläimiä ympäröivään luontoon ja eläintarhoihin. Tulevaisuudenkuvat ovat mielestäni hyvin perusteltuja. Siitä pystyvätkö ne koskaan hyvyydestään huolimatta toteutumaan, en ole varma. Eiväthän ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen nykyäänkään juuri hetkauta ihmisiä muuttamaan päivittäisiä tapoja ja tottumuksiaan.

Kirjaan valittujen faktojen tarkoitushakuisuus tuntuu toisinaan ärsyttävältä. Faktat ovat kuitenkin faktoja, ja tämän tyyppiseen teokseen tietynlainen tarkoitushakuisuus jopa kuuluu. Pääosin faktat ovat kohdillaan; virheitä esiintyy ainoastaan yksityiskohdissa. Näin ollen virheet ovat korkeintaan häiritseviä, mutta eivät kaada kokonaisuutta.

Eläinihmistä ärsyttävästä lemmikkejä kohtaan negatiivisesta sävystään huolimatta kirja on erinomainen katsaus aiheeseensa. Nykyaikana jokaisen lemmikkiharrastajan tulisi tiedostaa myös harrastuksensa negatiiviset puolet. Ja tiedostamisen pohjalta muuttaa harrastustaan entistä eettisempään ja kestävämpään suuntaan.

Teksti ja kirjaesittely on alunperin julkaistu Herpetomania-lehden numerossa 3/2011.
© 2011-2014 Joonas Gustafsson

Takaisin juttujen etusivulle