Takaisin juttujen etusivulle Rupiliskoa etsimässä
Rupiliskoa etsimässä
© 2002-2003 Joonas Gustafsson

Olen jo pitkään halunnut nähdä maamme harvinaisimman sammakkoeläimen, rupiliskon luontaisessa elinympäristössään. Koska rupiliskoa ei tavata pääkaupunkiseudulla, jossa itse vaikutan, päätin keväällä 2002 tehdä retken maamme itä-rajalle, Parikkalan seudulle missä sijaitsevat Manner-Suomen laajimmat rupiliskojen esiintymisalueet. Matkan aikana kirjoitin havaintomuistiinpanojeni lisäksi päiväkirjaa, joka seuraavassa julkaistaan alkupuheen ja loppusanojen kera.

Rupiliskoa tavataan Suomessa kahtalaisesti: toisaalta Ahvenanmaalla, toisaalta joissain paikoin Kaakkois-Suomessa. Terhivuon (1993) mukaan Kaakkois-Suomen rupiliskohavainnot ovat jakautuneet kuudelle pienemmälle alueelle. Pääesiintymisalue on Parikkalan ja sen naapurikuntien alueella. Koska halusin suunnata retkeni Manner-Suomen alueelle oli Parikkalan suuntaan lähteminen luonnollisin vaihtoehto.

Alunperin tarkoitukseni oli tehdä muutaman päivän maastoretki, jonka päätavoite olisi nähdä rupilisko luontaisessa elinympäristössään ja muutoin yleisesti nauttia Karjalan luonnosta. Mutta keskusteltuani ideastani Jarmo Saarikiven ja Juhani Terhivuon kanssa, innostuin ideasta laajemminkin ja aloin haaveilla laajemmastakin selvityksestä rupiliskojen tilanteesta Manner-Suomessa 2000-luvun alussa. Ennen matkalle lähtöäni tutustuin aiempaan materiaaliin rupiliskojen levinneisyydestä mukaan lukien vuoden 1993 valtakunnallisen sammakkoeläinten ja matelijoiden levinneisyyskartoituksen alkuperäiset havaintoilmoitukset. Kirjatiedon pohjalta soittelin uudemman tiedon perässä maakuntien ympäristönsuojelusta vastaaville tahoille ja muille asiasta mahdollisesti jotain tietäville ja yritinpä jopa Internetin keskustelufoorumeissa kalastella tietoa uusista havainnoista. Niinpä minulla oli jo ennen matkaan lähtöäni enemmän tai vähemmän kattava kuva rupiliskojen levinneisyydestä osittain hyvinkin tarkalla mittakaavalla. Nämä tarkat havaintopaikkatiedot osoittautuivat itse matkan aikana kullan arvoisiksi.

Pohjatiedon lisäksi hankin matkaani varten maastokarttoja alueesta, turistitietoa Parikkalan alueesta yleisesti, sekä työssä ehdottoman tarpeellisen työkalun: halkaisijaltaan noin kolmikymmen senttisen ja teleskooppivarreltaan pari metriä pitkän haavin. (Haavista puhuttaessa täytyy muistuttaa, että kaikki maamme sammakkoeläimet ovat rauhoitettuja, eikä niitä kuka tahansa saa mennä omin päin haavimaan. Itselläni oli työhön Luonnontieteellisen keskusmuseon kirjallinen tutkimuslupa, jollaista ilman rauhoitettuja luonnon eläimiä ei pidä hätyytellä.) Edellisten lisäksi pakkasin mukaan läjän maastokelpoisia vaatteita ja etsin tyhjän viikon kalenterissani. Eikä siinä sitten muuta tarvittukaan, eli ei muuta kuin matkaan päiväkirjani siivin!

Torstai 16.5.2002

Ensimmäinen päivä. Lähdin aamulla yhdeksän maissa Espoosta ajamaan kohti Kotkaa, jossa kävin tutkimassa Maretariumia. Kalojen parissa kului tunti, jonka jälkeen taas tien päälle. Simpeleellä painuin maastoon, ensimmäiselle lammelle, joka oli suon ympäröimä noin sata metriä pitkä lampi. Vaihdoin matkavaatteet maastokelpoisempiin autolla tihkusateesta välittämättä ja suuntasin rantaan.

Ensimmäinen ongelma paljastui heti: rahkasammalreunus oli todella upottava. Lähdin kiertämään lampea siitä huolimatta ja haavin matkalla sieltä täältä, mistä nyt tarpeeksi rantaan pääsi. Toiseksi ongelmaksi muodostuivat vesikasvit: niitä oli hirmuisesti, ja haavi tarttui niihin ja sitä oli vaikea saada nostettua vedestä. Ja täyttyi myös niistä niin, että kun sen lopulta sain nostettua pinnan yläpuolelle, oli se täynnä rehuja. Neljäsosan lampea kierrettyäni haavissa näkyi ensimmäisen kerran eläin: pienen pieni kala. Pettymys ei juuri ehtinyt vallata mieltä, sillä samalla hetkellä lammen päästä alkoi kuulua rupikonnan kurnutus. Vähän matkan päästä eräästä rahkasammalikon ”suonsilmästä” haaviin osui myös Sammakon kutua ja siinä vajaan sentin mittaisia jo vapaita nuijapäitä. Reissu alkoi vaikuttaa oikein lupaavalta!

Näytti, kunnes varomattomuuksissani astuin seuraavaan suonsilmään, ja oikea jalka pludasi kutakuinkin ”munasyvyyteen”. Sittenpähän sitä sitten oltiin märkänä sekä sateesta, että suosta. Vähän matkan päästä löytyi lisää kutua ja nuijapäitä ja rupikonnakin kuului uudestaan. Lammen päässä haaviessani tapahtui se, mitä eniten pelkäsin: halpa haavi osoittautui leluksi, ja haaviosa irtosi vesikasvien painosta. Sain juuri ja juuri ongittua osan käteeni jääneellä varrella, ennen kuin se upposi sameaan veteen liian syvälle. Viiden euron haavilta oikeastaan osasin odottaa hajoamista, joten kannoin repussani suurata rullaa ilmastointiteippiä, jolla kasasin haavin taas käyttökuntoon.

Lammen toinen ranta osoittautui vieläkin haastavammaksi. Sen lisäksi, että pelkäsin jatkuvasti haavin taas hajoavan, maasto oli kaislikon seassa vieläkin märempää. Sen jälkeen kun olin uponnut reisiä myöten suohon, päätin antaa homman vaan olla ja siirryin haavimaan varsinaisen lammen sijasta sitä ympäröivän suon kosteita osia. Ja se kannatti, yhden mättään alta esiin hyppäsi täysikasvuinen sammakko! Lopulta reilun tunnin suossa kahlailun jälkeen hakeuduin autolle, vahvistin haavia vielä lisäteipillä, tein tarvittavat muistiinpanot ja lähdin kohti seuraavaa lampea. Sellainen löytyikin jo sadan metrin päästä, kun autosta bongasin tien laidasta lätäkön, joka karttaani oli merkitty helppokulkuiseksi suoksi. Avovettä siinä kuitenkin nyt oli vaikka kuinka paljon, joten pysäköin auton ja lähdin kiertämään lampea. Se osoittautui karuksi hiekka- ja kalliorantaiseksi matalaksi altaaksi, josta ei löytynyt herpin herppiä. Onneksi lampi sentään oli helppokulkuinen. Puolen tunnin haavimisen jälkeen matka taas jatkui.

Päivä jatkui samoissa merkeissä: kartalta tai tien varresta löytyi lampi, suo tai oja. Etsin lähistöltä autolle paikan ja lähdin haavimaan. Yhden paikan läpikäytyäni hyppäsin taas autoon ja etsin seuraavan otollisen oloisen paikan. Vähän seitsemän jälkeen järki ehdotteli majapaikan ja ruoan etsimistä, mutta kun sattumalta tapaamani paikallinen isäntä kertoi lähistöllä olevasta hyvästä sammakkopaikasta vaimeni järjen ääni taustalle. Loppuen lopuksi neuvotusta suunnasta löytyi useita potentiaalisia paikkoja, ja homma alkoi venyä venymistään ja hämärä alkoi jo laskeutua pilvisen taivaan alla.

Lopulta päivän päätteeksi kasassa oli yhdeksän haavittua pienvettä, ja kellokin alkoi lähestyä samaa lukua. Päätin lähteä etsimään majapaikkaa. Kaivoin Parikkalan kunnan matkailuesitteet laukusta ja soitin ennalta edulliseksi katsomaani paikkaan: ”Kyllä, tilaa on, mutta minä en juuri nyt ole paikalla. Tulen sinne puolessa tunnissa”, oli vastaus. Niinpä minäkin lähdin suunnistamaan majapaikkaan, joka osoittautui idyllisellä paikalla järven rannalla olevaksi pieneksi mökkityyliseksi majoituslaitokseksi. Järven toisen pään yllä kohosi sateenkaari ja satakieli lauloi. Osoittautui myös, että paikka oli yhdessä kämpässä asuvaa omistajaa lukuun ottamatta tyhjä.

Sain huoneen (jos nyt pienen pientä aittamajoitushuoneesta huoneeksi voi kutsua) ja aloin ihmetellä ruokatilannetta tarkemmin. Majapaikasta ei kostuisi mitään, ravintola ei vieraiden puutteesta johtuen ollut auki. Olisi siis löydettävä apetta muualta. Pihassa oli hyvännäköinen kaasugrilli, mutta majoituslaitoksen omistaja oli vähän epäileväinen: ”Nyt yhdeksän jälkeen ei varmaan mikään paikka enää ole auki...” Lannistumatta hyppäsin kuitenkin kärryyni ja suuntasin Parikkalan keskustaa kohti.

Osoittautui, että kävi juuri niin kuin omistaja oli veikannut: koko kylän ainoa auki oleva liike oli paikallinen keskikaljabaari, joka on nimetty Bongari Pubiksi. Nimi sopi minulle, eikä muitakaan vaihtoehtoja ollut, joten marssin sisään, ja sain tilattua hampurilaisen. Nälkä oli siis voitettu ja oli aika palata majapaikkaan. Tätä kirjoitan kello 22.50 pihakeinussa välillä vilkuillen järvellä touhuavia joutsenia, härkälintuja ja liroja. Ensimmäinen päivä alkaa olla pulkassa, ja fiilis on ihan hyvä.

Perjantai 17.5.

Toinen päivä. Muistiinpanoissani kerrottiin erään paikallisen kylätoimikunnan tehneen kylästään kertovan kirjan, josta pitäisi löytyä juttua rupiliskoista. Niinpä lähdin aamulla K-kaupasta evästä ostettuani kohti kyseistä kylää. Oikean lammen löytäminen tosin oli vaikeampaa, ja nyt myöhemmin karttaa tutkittuani tiedän ajaneeni paikalle todella pidemmän kaavan mukaan. En ollut tavoittanut ihmistä joka tiesi tarkan liskopaikan, vaan jouduin turvautumaan toisen käden, ei niin tarkkaan paikkatietoon. Tuo tieto kuitenkin vaikutti samansuuntaiselta karttani kanssa, joten seurailin sekä ajo-ohjetta, maastoa että sisäistä tunnettani. Mutta ennen kuin löysin kohteeni, löysin peltojen keskeltä pienen, mutta otollisen näköisen lätäkön, jota tutkin aikani. Kahlailun tulos: vesimyyrä päästi noin reilun metrin päähän, tosin risukon suojaan. Tuon pludakon avulla löysin itsenikin taas kartalle ja lopulta pääsin myös isommalle kosteikolle kulkemalla peltojen välisen parimetrisen ojan vartta. Mahdollinen liskopaikka tuo ojakin luonnollisesti oli, joten kulkiessani uitin haavia aina siellä täällä, valitettavasti ilman saalista.

Itse kosteikko osoittautui hienoksi ja kauniiksi paikaksi. Osittain tulvivan oloinen suo, jolla kasvoi kortetta ja heiniä. Laidoilla oli tiheä mutta matala koivikko ja keskellä oli lampi. Läpimittaa koko komeudelle oli siunautunut halkaisijaa reilun puolen kilometrin verran. Tässä ”paratiisissa” eleli joitain vesilintuja, ja ympäröiviltä pelloilta kaikuivat peltolintujen äänet.

Ensin hiippailin lammen laitaa pitkin, mutta vähän kerrassaan matka muuttui vetisemmäksi kunnes lopulta huomasin kahlaavani kolmekymmensenttisessä vedessä. Saappaan pituus riitti juuri ja juuri, mutta koska pelkäsin jatkon puolesta, hakeuduin sivummalle ja jouduin tiheimpään ja suurimpaan koivupusikkoon jossa olen ikinä ollut. Fiilis oli tosi viidakkomainen: jaloissa kymmenkunta senttiä vettä ja edessä niin tiheässä koivikkoa, että näkyvyys eteenpäin oli ehkä puolentoista metrin luokkaa. Liikkuminen pöpelikössä oli liki mahdotonta. Loppuen lopuksi jouduin kaivamaan kompassin taskusta ja otin tiukan suunnan pohjoiseen jotta löysin tieni ulos kosteikolta. Aikaa oli kulunut aikalailla, ensimmäistäkään herppiä ei näkynyt ja nälkä alkoi painaa. Niinpä suuntasin takaisin autolle, kaivoin esiin retkikeittimen, nakkipaketin ja muut eväät, ja laitoin itselleni oikean maastolounaan.

Sapuskan jälkeen päätin soittaa suoraan toimittajalle, jonka tiesin kyläkirjaan rupiliskoista kirjoittaneen. Oikein mukavan tuntuinen kaveri kertoi lapsena onkineensa lammella ahvenia, ja saaneensa sillä tavalla onkeensa myös rupiliskoja. Mies myös kertoi paikat niin tarkasti, ettei minun tarvinnut kuin istahtaa ratin taakse ja ajaa paikalle muutaman kilometrin päähän. Lampi oli kaksiosainen. Ensimmäinen lammista oli melko iso suolampi, jonka rannasta lähti oja toiselle lammelle. Kiersin ensimmäisen lammen rahkasammaleessa ja kaislikossa tarpoen ja aina välillä veteen kurkkien ja haavilla sohien. Lammelta johtaneen ojan, ja siinä olevan kymmenmetriseltä pikkulammelta näyttäneen levennyksen tutkin erikoisen tarkkaan, mutta reilun kahden tunnin työstä tulokseksi jäi vain muutama sammakon nuijapää ja yksi pikkukala. Mutta koska lampi oli toistasataa metriä pitkä ja kymmenen syvä, en ihmettele, vaikka siinä olisi kuinka paljon liskoja. Niiden löytäminen höllyvän sammallautan laidalta ei ollutkaan niin helppoa kuin olin kuvitellut. Käytin ensimmäisen (ja otollisemmaksi mainitun) lammen tutkimiseen paljon aikaa, mutta kun sieltä ei mitään löytynyt pettymys täytti mielen ja lampikaksikon toinen puoli jäi melko heikon vilkaisun varaan. Eipä sieltäkään mitään siis löytynyt. Toimittaja oli neuvonut puhelimessa minulle myös toisen paikan, joka oli pienempi, ja joka valitettavan nopeasti oli nopeasti todettu yhtä tyhjäksi minun silmilleni kuin suuremmatkin lammet.

Tilanteesta jo hieman hermostuneena tartuin viimeiseen oljenkorteen: soitin maanviljelijälle, jonka pihassa tiesin olevan suht pienen lammikon, jossa liskoja on asunut kymmeniä vuosia. Isäntä kertoili paikastaan, siitä että Joensuun yliopiston tutkijat seuraavat sitä tarkasti ja että Joensuun kaveri oli käynyt paikalla viikkoa aikaisemmin, muttei tuolloin ollut saanut pyydykseensä saalista. Tältä vuodelta havaintoja ei siis vielä ollut, ja sovin käyväni paikalla seuraavana päivänä. Isäntä ei ollut kovin luottavainen että paikalta mitään vielä löytyisi, mutta ihan kurillani haluan paikan katsastaa.

Jotta koko retki ei menisi täysin Triturus pähkäilyksi vietin illalla aikaani Siikajärven lintujärvellä. Luontopolun varrella eräs opastetaulu kertoi veden pinnan laskusta: ”Jos olisit seissyt samoilla jalansijoillasi 30-luvulla, olisivat jalkasi kastuneet.” Vedenpintaa oli kuulema laskettu noin 30 sentillä. Juuri sen verran, missä kahlasin aamulla ”kosteikkoparatiisissani”. Eivätkä jalat kastuneet tuolloinkaan... Tilannekomiikka (ja ehkä myös väsymys) saivat nauramaan ääneen.

Kaiken kaikkiaan Siikalahti on mukava paikka. Pitkospuut, torni ja pieni näyttely olivat kunnossa ja opastaulut erinomaiset. Ja kaikki myös englanniksi (jopa osa havainnoista tornin havaintovihossa oli käännetty (joidenkin kiinnostavien lajien kohdalla jopa ilmeisesti jälkikäteen), joten ei ihme, että Siikalahti on monien Eurooppalaisten lintumatkailijoiden suosikkikohteita Pohjolassa. Toisaalta en ole ennen myöskään nähnyt luontopolkua, jossa on elektroninen kävijälaskuri... Parikkala todella tekee luonnosta businesta!

Suunnittelin illalla käyväni pimeän aikaan kuuntelemassa yölaulajia, mutta sää on muuttunut niin tuuliseksi, sateiseksi ja kylmäksi, joten päätin jättää yöretken väliin ja kömpiä lakanoiden väliin. Huomenna on suuri päivä, viimeinen parempi mahdollisuus nähdä rupilisko.

Lauantai 18.5.

Kävin ostamassa kaupasta lisää evästä ja lähdin ajelemaan kohti kohdettani. Epäusko alkoi painaa mieltä, ja suunnistin suoraan pihalammelle, jossa liskolampi oli. Isäntä toivotti minut tervetulleeksi ja kertoi Joensuun erään tutkijan omistavan lähistöltä mökin. Niinpä hänen olikin helppo seurailla lampea vuodesta toiseen. Lammessa oli myös kuulema pidetty pulloansoja, keväällä kaivettu ojia ja pyydetty veteen palaavia liskoa. Ansojen kokemisen avuksi oli rekrytoitu myös talonväki: emäntä oli aiempina keväinä toiminut kirjanpitäjänä ja ansankokijana. Myös jokunen nimekäs luontokuvaaja oli paikalla aiempina vuosina käynyt, mutta joutunut lähtemään paikalta tyhjin käsin. Isäntä kertasi vielä lammen historian (rupiliskot oli alunperin löytyneet kun lampea oli ruopattu. Kaivurimies oli havainnut mudan myötä vedestä nousevat oudon näköiset otukset, kiinnostui niistä ja ilmoitti asiasta eteenpäin) ja kertoi lampareen olevan ainoastaan pari metriä syvä. Kun halkaisijakaan ei ollut kuin reilun viiden metrin luokkaa, olin varma, että tästä lammesta se rupilisko löytyy, jos on löytyäkseen. Vaikka havainto ei olisikaan tieteellisesti arvokas, näkisinpä ainakin itse etsimäni otuksen, eikä tältä vuodelta havaintojakaan vielä ollut.

Itse lampi oli normaali pihalampi: toisella puolella metsikköä, toiselta alkoi pihanurmi. Rannoilta löytyivät myös grillikatos ja pumppukaivo kasvihuoneiden kasteluveden pumppaamiseen. Aloin kiertää haavin kanssa lampea, ja noin neljäsosan kuljettuani huomasin rannalle kiivenneen liskomaisen otuksen. Hiivin jännityksestä kihisten lähemmäs ja kumarruin katsomaan tajutakseni että eläin todella oli salamanterieläin! Valitettavasti vaan se oli väärän lajien edustaja, koirasvesilisko. Ja lisäksi eläin oli kuollut. Heitin kuolleen otuksen lampeen ja jatkoin haavimista. No, ainakin lammessa jotain salamantereita oli, joten miksei myös siis rupiliskoja. Nopeasti haaviin tarttui myös eläviä vesiliskoja. Ensin muutama naaras, mutta myöhemmin myös koiraita. Yhteensä 12 yksilöä, joista osasta otin kuvia kaivon kannelle asetetussa pienessä muoviakvaariossa.

Kerran lammen kierrettyäni homma alkoi kuitenkin mennä pieleen: taivaalta alkoi tulla lähes herneen kokoisia rakeita! Loistava sää lämpöä kaipaavien eläinten etsintään, todella. Homman järjellisyys alkoi kaivaa mieltä, mutta koska raekuuro loppui melko nopeasti, päätin kiertää lammen uudestaan. Tuon kierroksen aikana tapahtui se, mitä olin jo aiemmin pelännyt: halvan haavin muovinen teleskooppivarsi ei kestänyt kasvimassan painoa (vaikka kasvillisuus ei kovin sankkaa ollutkaan). Teippirulla oli edelleen repussa, joten putkimiehenteipin avulla haavista saatiin taas käyttökelpoinen. Ehkä kymmenen senttiä alkuperäistä lyhyempi, mutta haavi kuitenkin.

Ja etsintä saattoi jatkua. Jossain välissä lätäkön laidalta löytyi sammakon kutua ja siitä kuoriutuvia poikasia. Vajaa puolenkymmentä kutupallukkaa yhteensä. Kolmannella kierroksella (kierrokset pienen lätäkön ympäri kestivät kukin puolisen tuntia) päätin vaihtaa taktiikkaa ja haavia niin syvältä kuin mahdollista. Osin siis jyrkillä rannoilla kahlaten uitin haavia (ja hihaani) vedessä ja tavoittelin keskemmällä syvyyksissä kölliviä otuksia. Valitettavasti rupiliskot eivät olleet sielläkään vaan tuloksena oli edelleen pelkkiä vesiliskoja. Ja tuon kierroksen aikana uusi raekuuro kulki yli.

Fiilis ei enää ollut kovin hyvä tai luottavainen, mutta kaikesta huolimatta päätin vielä kiertää yhden kierroksen. Kaikki tai ei mitään! Neljäskään kierros ei tuottanut tulosta, ja aloin olla täysin kypsä koko touhuun. Olin myös touhunnut pienellä lätäköllä maatilan pihapiirissä jo kaksi tuntia, enkä enää kehdannut pyöriä turhaan ympyrää, joten päärin nostaa kytkintä. Teipillä kokoon kursittu haavi ei enää mahtunut autoon kun teleskooppi ei enää toiminut, joten jouduin repimään teipin pois ja rikkomaan työkaluni taas kerran käyttökelvottomaksi.

Täysin hommaan kyllästyneenä ajoin pikkutietä isomman tien risteykselle saakka ja tein päätökseni: tämä saisi riittää, sillä sää ei ennusteen mukaan juurikaan olisi parantumassa. Noin yhden pintaan vedin takakontista esiin lihapiirakoita, kirjasin havainnot ylös ja vaihdoin jälleen ”siviileihin”. Olisi aika lopettaa tämä retki ja vaihtaa vaihde sukulaisten luona kyläilyn puolelle. Onneksi sukuni on kotoisin Itä-Suomesta, joten sain yhdistettyä samaan matkaan muutaman mukavan sukulaiskäynnin, eikä matka enää takaisin kotiin muutaman päivän päästä palatessani enää tuntunut ollenkaan turhalta. Kaartaessani kotipihalleni Espoossa kännykkäni soi: Saarikiven Jammu kertoi olevansa Ahvenanmaalla ja katselevansa siellä paraikaa paikallisten rupiliskojen kutupuuhia.

Jälkisanat

Nyt jälkikäteen reissua ajatellen huomaan olleeni himpun liian aikaisin keväällä liikkeellä. Vaikka kevät tuossa vaiheessa täällä etelä-rannikolla oli pitkällä, ei kevään tulo Etelä-Karjalassa todellakaan ole yhtä nopeaa. Toisaalta materiaalista löytyi aiemmilta vuosilta havaintoja Karjalastakin jo toukokuun puoliväliltä, joten oli minulla säiden suhteen huonoa tuuriakin. Lisäksi valitsemani viikko oli lähes ainoa, joka työ-, koulu- ja muiden kiireideni takia oli edes mahdollinen, joten olin vähän pakkoraossa ajoituksen kanssa.

Toinen asia mikä maastossa, taas kerran, minut yllätti oli luonnon suuruus. Lampi joka paperilla kuvattiin "pieneksi metsälammeksi" olikin maastossa usein yli sata metriä pitkä ja useita metrejä syvä "pieni järvi". Eikä viisitoistasenttisen eläimen löytäminen sellaisesta enää olekaan niin helppo juttu kun se Espoossa maastokartan äärellä vaikutti olevan. Kotimaastoissa jotka tuntee kuin omat taskunsa eläinten löytäminen on paljon helpompaa kuin aivan uusissa maisemissa. Mutta jos tästä etsii valoisaa puolta, niin tämän retken jälkeen Parikkalan maastot eivät enää ole minulle täysin vieraita, joten ensikerralla en enää joudu aivan uuteen maastoon.

Kolmas asia, joka ennen seuraavaa matkaa varten täytyy korjata on selvempien tavoitteiden ja suunnitelmallisuuden lisääminen. Alunperinhän olin lähdössä vähän tavallista pidemmälle luontoretkelle, josta omassa päässäni aloin kuvitella suurempia kuin se olikaan. Vaikka en rupiliskoa nähnytkään, sain alkuperäisen tavoitteeni muutoin täytettyä: tein mahtavan luontoreissun Etelä-Karjalan kauniiseen luontoon ja näin paljon sellaista mistä ennen olen vain kuullut juttuja. Seuraavaan reissuuni koetan saada mukaan jo järjestelmällisempää ja tieteellisempää otetta, ja uskon että ne rupiliskotkin sieltä jossain vaiheessa löytyvät.

Kesällä 2003, vuosi matkan jälkeen, kirjoitettu lisäys
Parikkalassa tekemistäni virheistä ja havainnoista ei voinut kuin ottaa opikseen. Alkukesästä 2003 tein yhdessä herppiharrastajakollegan kanssa uuden retken, tällä kertaa lajin toiselle levinneisyysalueelle Ahvenanmaalle. Tälle reissulla pääsimme tarkkailemaan rupiliskoja luonnossa. Ja suoraan sanoen melkein liiankin helposti.

Kiitokset

Haluan lämpimästi kiittää Eläinmuseon dosentti Juhani Terhivuota mahdollisuudesta päästä tutustumaan levinneisyyskartoituksen alkuperäisiin havaintoilmoituksiin, sekä kaikesta muusta avusta ja tuesta jota hän minulle retkeä suunnitellessani antoi. Lisäksi haluan kiittää kaikkia Parikkalan ja Saaren kuntien asukkaita, jotka antoivat minulle paikan päällä vinkkejä rupiliskojen etsintään. Erityisesti herrat Arto Puotanen ja Heimo Paakkinen uhrasivat erityisen paljon aikaansa, mistä olen kiitollinen.

Kirjallisuutta

  • Arnold, E. N. 1978: Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet. Tammi, Helsinki. 320 s.
  • Cedhagen, T. & Nilson, G. 1991: Grod- Och Kräldjur I Norden. Fältbiologerna, Sollentuna. 141 s.
  • Terhivuo, J. 1993: Provisional atlas and status of populations for the herpetofauna of Finland in 1980-92. Ann. Zool. Fennici 30:55-69.
 

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Herpetomania-lehdessä 3/2003 sivuilla 20-25..