Takaisin juttujen etusivulle
Kotimaisten matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistöstä
© 2000 Joonas Gustafsson

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi kyytä kutsutaan kyyksi ja sammakkoa sammakoksi? Tai miksi isovanhempasi puhuvat korpisammakosta, tarhakäärmeestä ja peltosammakosta. Ja mitä he niillä oikeastaan tarkoittavat? Lajeja kun ei löydy määritysoppaasta...

Tässä kirjoitelmassa koetetaan etsiä vastauksia näihin kysymyksiin luomalla silmäys ensin kansan suussa syntyneeseen matelija- ja sammakkoeläinnimistöön, sekä sen jälkeen siihen, kuinka eri aikojen tieteentekijät ovat sitä käyttäneet julkaisuissaan.

Raitaselkäinen kääriytyjä

Kuten on helppo arvata, kyy on saanut nimensä tärkeimmästä ulkoisesta tuntomerkistään: selän sahalaitakuviosta. Maatalouden ollessa aikanaan suomalaisten pääelinkeino oli tärkeää pystyä tunnistamaan lehmät, hevoset ja muut eläimet lajitovereistaan. Tätä varten syntyi erityistä sanastoa, kuten sana kyyttö, joka tarkoitti raitaselkäistä eläintä. Kun metsissä sitten tuli vastaan käärme, jolla oli selässään raita, oli luonnollista kutsua myös sitä kyytöksi. Aikain saatossa tämän eläimen nimeen lisättiin vielä tarkenne käärme, ja lopulta nimi lyheni kyykäärmeeksi.

Sana käärme puolestaan oli aikoinaan synonyymi sanalle mato. Näitä sanoja käytettiin alussa sekaisin kaikista matelevista otuksista, olivat nämä sitten matoja, käärmeitä tai toukkia. Mutta kun myöhemmin tarkkuutta haluttiin lisätä, varattiin käärme, alkuperäismuodossaan kärme, tarkoittamaan niitä otuksia, jotka tuntuivat usein mielellään kääriytyvän rullalle aurinkoa ottaessaan.

Edellä esitelty kyykäärme on siis sanana syntynyt, suomen kielelle ominaiseen tapaan, yhdistämällä kaksi itsenäistä sanaa yhdeksi yhdyssanaksi. Yleisnimeä käärme on tarkennettu, ja saatu siten tarkka lajin nimi. Lähes kaikkien kotimaisten matelijoiden ja sammakkoeläinten lajinimet ovat yhdyssanoja, jotka on muodostettu samalla periaatteella. Mutta sisilisko kätkee nimeensä mielenkiintoisen, käänteisen tarinan.

Sana lisko nimittäin on alunperin lohjennut pidemmästä alkuperäisestä sanasta sisalikko. Tässä muodossa näkyy selvästi sisiliskon nimen alkuperäinen ajatus: sisäl(lä) taloissa asuva (lisko). Kun ajattelee sisiliskon tapaa asustaa sisällä taloissa (tai ainakin niiden kivijaloissa ja hirsien väleissä) on helppo ymmärtää mistä nimi on tullut. Ja koska tuolloin Suomessa tunnettiin ainoastaan yksi lisko (vaskitsasta käytettiin nimeä vaskikäärme), napattiin sanan hiukan muokkautunut loppuosa tarkoittamaan liskoja aivan yleisestikin.

Sinä konna! Senkin sammakko!

Sana konna tarkoittaa suomen kielessä useampaa asiaa, joista herpetologisessa mielessä mielenkiintoisia ovat ajatuksen kilpikonna ja (rupi)konna sisäänsä kätkevät merkitykset. Toisaalta myös kolmatta merkitystä sanalle konna, 'heittiö, pahalainen', kannattaa myös tarkastella, sillä se on todennäköisesti lähimpänä sanan alkuperäistä merkitystä. Raamatussa paholaisen suusta tulee sammakoita (tai konnia), ja kaikkihan tietävät että myös pakanallisen ajan paholaiset, noidat, käyttävät konnia taikojensa raaka-aineina. Termien Bufo (konnien tieteellinen sukunimi) ja konna (suomalainen nimi) yhdistäminen on kirjallisuudessa ensi kerran tehty vähän Agricolan jälkeen, 1600-luvun alussa. Sitä ennen konnat oli laskettu samaan ryhmään sammakoiden kanssa.

Sanan sammakko merkitys on vaikeampi selittää. Sana kuuluu ilmeisesti sanaperheeseen, jonka pääsana on sammas, jonka uskotaan tarkoittavan Kalevalan ihmekone Sampoa. Toisaalta sammakkoa on aikain kuluessa käytetty lievänä kiro- ja haukkumasanana. Liekö tämä käyttö sitten peräisin sammio-suursyömäri-ajatusmallista? Ihmisethän ovat kuitenkin aina suhtautuneet ristiriitaisesti sammakoihin, joten myös nimen alkuperässä oleva ristiriita vaurautta tuovan ihmekoneen ja haukkumasanan välillä on enemmän kuin mielenkiintoinen.

Kirjallisuuden nimisekamelska

Ensimmäisen tieteellisen listauksen maamme eläimistöstä tekivät Sadelin ja Alcenius teoksessaan Fauna Fennica vuonna 1819. Tämä teos sisältää selkärankaisten joukossa myös luettelon maamme matelijoista ja sammakkoeläimistä. Nykytietämyksen valossa listassa on monia virheitä ja puutteita, mutta myös kielitieteellisesti mielenkiintoisia yksityiskohtia. Listassa esiintyy mm. lehtorupsale, jonka tieteelliseksi nimeksi on merkitty Rana arborea. Nykytietämyksen mukaan euroopanlehtisammakkoa (Hyla arborea) ei Suomessa tavata, mutta nimenä lehtorupsale on mielenkiintoinen erikoisuus. Toinen nykyisestä nimistöstä kovasti poikkeava tapaus on vesilisko, jolle on kirjattu ylös suomalaiset nimet wesikko ja jalkakala.

Melan käyttämä nimiNykynimi
rupilisko rupilisko
vesilisko vesilisko
korpisammakko rupikonna
peltosammakko viitasammakko
tavallinen sammakko sammakko
tarhakäärme eli vesikäärme rantakäärme
kyykäärme kyy
vaskikäärme vaskitsa
heinäsisilisko sisilisko
hietasisilisko hietasisilisko
Taulukko 1. Melan mainitsemat Suomen matelijat ja sammakkoeläimet.

Vasta vuonna 1872 julkaistu Malmbergin Suomen eläimistö nuorisolle sisälsi oikean lajistolistan. Myöhemmin Malmberg vaihtoi nimensä Melaksi ja kirjoitti laajemman teoksen Suomen luurankaiset, eli luonnontieteellisen Suomen luurankoiseläimistö. Tämän teoksen käyttämä nimistö toimi liki vuosisadan suomalaisen herpetologisen nimistön pohjana. Melan nimistö löytyy taulukosta 1. Kannattaa huomata, että Mela käsittelee teoksessaan luonnontieteellistä Suomea, joka ei sisällä Ahvenanmaata, mutta kylläkin Aunuksen Karjalan. Niinpä lajiluettelosta puuttuu kanervakäärme eli kangaskäärme (Coronella austriaca), mutta listassa on hietasisilisko (Lacerta agilis).

Laji Kansan käyttämät nimet
rupilisko suolisko, isompi vesilisko
vesilisko pienempi vesilisko
rupikonna rupisammakko, ojakonna, konna
mölysammakko järvisammakko
rantakäärme peltokäärme, karjakäärme
Taulukko 2. Kirjallisuudesta löytyviä, kansan käyttämiä nimiä eräille matelijoille ja sammakkoeläimille.

Melan jälkeen hänen työtään jatkoi eräs hänen oppilaistaan, K. E. Kivirikko. Hän julkaisi Melan teoksen pohjalta kaksi uudistettua ja laajennettua painosta, Suomen luurankoiset vuonna 1909 ja Suomen selkärankaiset 1940. Näissä teoksissa, kuten kaikissa muissakin 1900-luvun alkupuolen teksteissä näkyy selvästi, kuinka herpetofaunan nimistö on vakiintumatonta. Melan käyttämää nimistöä pidetään pohjana, mutta kansan keskuudessa voimakkaina elävät rinnakkaisnimet tunkevat usein mukaan myös tieteellisempiin teksteihin. Ehkä paras esimerkki tästä on Jouko Kaisilan vuonna 1949 Luonnon Tutkija -lehdessä julkaistu selvitys, jossa tekstissä puhutaan rupikonnasta, mutta kuvatekstiin on jäänyt vanha muoto korpisammakko. Taulukkoon 2 on kerätty kansan käyttämiä nimiä, jotka ovat raivanneet tiensä aina kirjallisuuteen saakka.

Vanamo vakiinnuttaa

Vuosisadan puolivälissä nimisekamelska saatiin selvitettyä, kun Suomalainen eläin- ja kasvitieteellinen seura Vanamo asetti keväällä 1949 komitean tarkastamaan maamme selkärankaisten suomenkielisiä nimiä. Komitea, puheenjohtajanaan Paavo Suomalainen teki työnsä hyvin, ja jo seuraavana vuonna seuran Luonnon Tutkija -lehden liitteenä julkaistu tarkastettu lista kaikista Suomen selkärankaisista eläimistä on säilynyt näihin päiviin melko muuttumattomana. Matelijoiden ja sammakkoeläinten osalta ainoa muutos on, ettei kyystä enää käytetä komitean suosittamaa pidempää muotoa kyykäärme.

Suomessa esiintyvien matelijoiden ja sammakkoeläinten suomalaiset nimet vakiintuivat siis vuonna 1950 Vanamon toimesta. Eurooppalaisen lajiston nimistö on myös nykyään melko vakiintunut, mutta maailmanlaajuisesti ajateltuna vain murto-osalla matelijoista ja sammakkoeläimistä on olemassa suomenkielinen, vakiintunut nimi. Suomen herpetologinen yhdistys r.y. on aloittanut projektin, jonka tavoitteena on laatia luettelo yhdistyksen "suosittelemista" suomenkielisistä nimistä. Toivottavasti jonain päivänä Herpetomaniankin liitteenä voidaan julkaista Vanamon vahvistama luettelo maailman sammakkoeläinten ja matelijoiden suomenkielisistä nimistä.

Kirjallisuus

Itkonen, E. (toim) 1992: Suomen sanojen alkuperä etymologinen sanakirja, osa: 1, A–K. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. 470 s.

Kaisila, J. 1949. Kirjallisuus- ja kokoelmatiedot maamme sammakkoeläinten ja matelijoiden levinneisyyksistä. Luonnon Tutkija 53: 40–45.

Kivirikko, K. E. 1940: Suomen selkärankaiset. WSOY, Porvoo. 833 s.

Kulonen, U. (toim) 1995: Suomen sanojen alkuperä etymologinen sanakirja, osa: 2, L–P. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. 470 s.

Kulonen, U. (toim) 2000: Suomen sanojen alkuperä etymologinen sanakirja, osa: 3, R–Ö. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. 503 s

Malmberg A. J. 1872: Suomen eläimistö nuorisolle. I–IV, Nisäkkäät, Linnut, Matelijat ja Sammakot. J. C. Frenckel ja Poika, Helsinki. 162 s.

Mela A. J. 1882: Suomen luurankaiset, eli luonnontieteellisen Suomen luurankoiseläimistö. K.E. Holm, Helsinki. 426 s.

Mela, A. J. & Kivirikko, K. E. 1909: Suomen luurankoiset. 2. kokonaan uudistettu painos. WSOY, Porvoo. 533 s.

Sadelin, P.U. & Alcenius, J. J. 1819: Fauna Fennica. 52 s.

Suomalainen, P. & Voipio, P. 1950: Suomen selkärankaiset - Vertebrata fennica. Luonnon Tutkija 54:3: sivunumeroton keskiaukeaman 8 sivuinen liite.

Terhivuo, J. 1999: Suomen herpetofaunistisen tutkimuksen historiaa: Carta Marina’sta Euroopan Herpetoatlakseen. Herpetomania 8(4): 47–61.

Kirjoitus on alunperin ilmestynyt Suomen herpetologisen yhdistyksen Herpetomania-lehdessä 5-6/2000