Kennosammakko (Pipa pipa)

Kuva: © Sammakkolampi.net
Pipa-suvun sammakoita on perinteisesti kutsuttu kennokonniksi, mutta koska niillä ei ole mitään yhteyttä aitoihin Bufonidae heimon konniin, kutsutaan niitä näillä sivuilla kennosammakoiksi. Vanhoissa teksteissä nimilajista on toisinaan käytetty myös nimeä tähtisormisammakko.

Kennosammakoiden sukuun kuuluu 7 lajia, joista akvaariossa yleisimmät ovat nimilaji Pipa pipa, sekä P. carvalhoi (idänkennosammakko) ja P. parva (pikkukennosammakko). Tämän sivun pääsosassa on nimilaji Pipa pipa, mutta hoito-ohjeet pätevät pääosin myös suvun muille lajeille.

Ulkoasu: Kennosammakon ulkonäköä on kuvattu "esteettisesti haasteelliseksi". Hyvä esimerkki tästä on se, että luonnontutkija Gerald Durrell kuvaili aikanaan suuren naaraan näyttävän "samalta kuin kaikki Pipa-sammakot nukkuessaan", vaikka kyseinen yksilö oli ollut kuolleena useiden viikkojen ajan ja oli osittain mädäntynyt! Omituisen ulkoasun takana on suojautuminen pedoilta: veden pohjalla makaileva sammakko näyttää erehdyttävästi pohjalle tippuneelta ja siellä lahoavalta puun lehdeltä.

Kielettömien sammakoiden tapaan kennosammakon ruumis on litteä ja kolmiomainen. Pään laella on kaksi mustaa pientä pilkkua silminä. Takajalat ovat voimakkaat. Etujalat ovat hintelät ja pitkäsormiset eikä niissä ole räpylöitä. Sormien päissä on tuntoelimet jotka näyttävät hieman siltä kuin kunkin sormen päässä kasvaisi neljä pientä sormea. Mikroskoopilla katsottuna jokainen näistä "pikkusormista" jakautuu edelleen neljään pienempään "sormenpäähän" ja joillain yksilöillä nämä jakautuvat vielä edelleen neljäksi.

Selkäpuolen väritys on kirjavan ruskea, vatsa on vaalea. Kennosammakot voivat kasvaa huomattavan suuriksi, sillä jopa lähes 20 cm pituisia yksilöitä on tavattu. Mutta yleensä, erityisesti vankeudessa ruumiin kokonaispituus jää 10-13 cm tietämille.

Kuva: © Sammakkolampi.net

Levinneisyys: Lajia tavataan Amazonin sademetsän alueella.

Elinympäristö: Luonnossa nämä sammakot asustavat Amazonin pienten "mustavetisten" sivujokien pohjalietteessä. Näille joille on tyypillistä, että vesi virtaa hitaasti, on pehmeää, hapanta ja orgaanisen aineen hajoamisen vuoksi väriltään teemäisen ruskeaa. Samaa voi jäljitellä myös akvaariossa.

Elintavat: Laji on täydellisesti sopeutunut vesielämään, ja se voi olla sukelluksissa jopa yli tunnin. Ympäristöään se tarkkailee muiden kielettömien sammakoiden tapaan myös kylkiviiva-aistin avulla. Vaikka laji onkin vesieläin, voivat ne liikkua maalla yllättävänkin nopeasti. Ilmeisesti joidenkin suvun lajien luontaiseen käyttäytymiseen kuuluvat lyhyet vaellukset joesta toiseen.

Lajin käyttäytymistä luonnossa ei tunneta kovin tarkasti. Sen kuitenkin oletetaan etsivän ravintoa herkkien sormiensa ja kylkiviiva-aistinsa avulla. Suuret yksilöt syövät luonnossa jonkin verran myös kalaa, joita ne pyydystävät "imuroimalla" kalat suuhunsa: sammakko avaa suunsa, levittää vartalonsa ja aiheuttaa näin vesivirran joka imaisee saaliseläimen suuhun. Hitaammin liikkuvaa ravintoa sammakko työntää suuhunsa etujalkojensa avulla.

Hoito akvaariossa: Kennosammakot ovat suurikokoisia, ja erittävät ulostessaan veteen huomattavia määriä ammoniakkia. Tästä syystä niille on suositeltava hankkia tehokas ulkoinen suodatus ja suurehko allas. Vähimmäiskokona noin 10 cm mittaiselle sammakolle voi pitää 150 litran allasta. Suurempi on aina parempi, ja altaan kokoa voi hyvin kasvattaa satoihin litroihin, jos eläimiä hankkii vähänkään useampia.

Kuva: © Sammakkolampi.net
Munia naaraan selässä.

Vaikka kennosammakot elävät luonnossa emäksisessä ja pehmeässä vedessä, pidetään lajia sopeutuvaisena, ja sitä on menestyksellisesti kasvatettu myös kovassa ja happamassa vedessä. Sopiva veden lämpötila on 24-27 asteen tietämillä.

Kennosammakot pitävät erityisesti suojista joiden alle ne pääsevät piiloon. Laji voi myös kaivautua pohjahiekkaan piiloa etsimään. Näistä syistä suurilehtiset, kelluvat tai vapaana vedessä lilluvat vesikasvit ovat oiva valinta kennosammakon altaaseen. Lisäksi akvaarioon kannattaa sijoittaa suuria puunpaloja jotka muodostavat eläimen yläpuolella "riippuvia" katoksia.

Kennosammakot ovat innokkaita, jopa ahmattimaisia ruokailijoita, mutta siitä huolimatta liikaruokintaa tulee välttää.

Lisääntyminen: Kennosammakoiden lisääntymisessä suurin hankaluus on saada naaraat lisääntymiskuntoon. Kikkana voi koettaa laskeaa veden lämpötila noin 21 asteeseen ja samalla vähän kerrallaan laskea veden pinnan korkeutta. Tämän jälkeen lämpötila ja veden syvyys palautetaan kerralla normaalille tasolleen. Kun naaras on valmis lisääntymään, sen selän iho paksunee, pehmenee ja tummuu. Lisäksi kloaakki suurenee selvästi. Koiraan lisääntymisvireen huomaa helpoiten lisääntyneestä ääntelystä.

Kuva: © Sammakkolampi.net
Poikaset kuoriutuvat esiin emon selän kennoista. Huomaa myös yksilön erityisen tähtimäiset sormet.
Parittelu sisältää vesivoimisteluesityksen, joka huipentuu uroksen ja naaraan yhtäaikaisiin "surmansilmukoihin". Jokaisen silmukan huipulla naaras vapauttaa yhden munan, joka kiinnittyy naaraan selkään koiraan suorittamien ohjausliikkeiden ansiosta. Silmukat vaativat paljon vettä, ja veden syvyyden olisikin niitä varten oltava vähintään metrin. Kiinnittymisen jälkeen munat vajoavat muutaman päivän kuluessa naaraan selkänahkaan muodostuviin taskuihin. Iho kovettuu munien ympärille niin, että kunkin munan kohdalle jää näkyviin vain pieni "ikkuna". Toukat kehittyvät ja käyvät läpi muodonvaihdoksen näissä kennoissa. Lopulta ne sukeltavat emonsa selästä esiin täysin kehittyneinä pieninä sammakoina. Tämän jälkeen naaras luo nahkansa ja pääsee näin eroon paksuuntuneesta selkänsä ihosta.

Poikaset ovat ahneita ja tarvitsevat kasvaakseen runsaasti sopivan kokoista ruokaa, kuten surviaissääsken toukkia.

Kennosammakoiden eliniästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta arvion mukaan ne elävät keskimäärin noin 5 vuoden ikäisiksi.

 
© 2007 Niina & Joonas Gustafsson
www.sammakkolampi.net/kynsisammakot